Yli 30 vuotta musiikkimaailmaa ilahduttaneet Killing Joke -veikkoset palasivat alkuperäiseen kokoonpanoonsa edellisen "Absolute Dissent" -albumin talkoissa. "MMXII" on toinen alkuperäisellä kokoonpanolla aikaansaatu albumi.
Killing Joken tyyli on vaihdellut vuosien saatossa, mutta se on aina pysynyt tunnistettavana ja omalaatuisena. Darkwave ja industrial ovat määrittäneet yhtyeen soundimaailmaa. "MMXII" on edelleen synkkä, melodinen ja samaan aikaan sekä raaka, että herkkä. Albumin avaava "Pole Shift" on liki yhdeksänminuuttinen läpileikkaus siitä, mitä Killing Joke oikeastaan on. Coleman laulaa komeasti ja yhtyeen soitto kulkee eteenpäin käsittömättömällä groovella. Jazin osuus yhtyeen ulosannista onkin vatsin merkittävä, sillä mies hoitaa kaikki vokalisoinnin tyylilajit hienosti.
Vuonna 2012 Killing Joke näyttäytyy kuin parannettuna painoksena itsestään. "Love Like Blood" -klassikko elää edelleen mukana osana yhtyettä. Ja kaikki ne muut vuosien varrella kootut palaset; tyylikkäästi aseteltuna, komean kokonaisuuden muodostaen.
Brittiläisen Anatheman kehityskulku alkuhistorian hämyn tummasta örinästä on johtanut kohti valoa ja heleyttä. Vaikkakin pitkään odotetun, ja loistavaksi osoittautuneen, "We're Here Because We're Here" -albumin jälkeen ilmestynyt, kevennetty painos vanhemmasta materiaalistaan, osoittautui lopulta aavistuksen ohueksi. Ajatuksena levy oli suorastaan loistava, mutta toteuksessa kaikki ei kuitenkaan ollut täysin kohdallaan.
"Weather Systems" on jo tässä vaiheessa ehdolla yhdeksi julkaisuvuoden 2012 parhaaksi albumiksi. Anathemalle tunnustuksellisiksi muodostuneet tunnelmat on jalostettu niin pitkälle, että jos niitä vielä tästä viedään eteenpäin, on oireilun mahdollisuus huomattava. Levyn avaava "Untouchable" -kaksikko johdattaa suoraan Anatheman sielun ytimeen. Yksinkertaisiin asioihin luottavat taustat antavat melodioiden kuljettaa kuulijaa kohti täydellisyyttä. En voi olla ihailematta Lee Douglasin ja Vincentin harmonisia duetointeja. Tällä levyllä kaikki tuntuu täydelliseltä. Juuri sellaiselta kun pitääkin. Anathema on lajinsa valioyksilö; mestari vailla haastajia.
Albumi kaupoissa 18.4.2012
10/10
Meshuggah "Koloss"
Ruotsin raskaan veneen soutajat ovat jälleen ilmoittaneet läsnäolostaan. Monitahoisen "ObZen" -albumin jälkeen korvia piiskaa "Koloss". Meshuggahia tuntemattomat ihmiset tuskin uskovat, jos väitän, että ehkä kahta mutkaa on vedetty aikaisempaa suoremmaksi.. 8-kielisten kitaroiden tummista syövereistä matalia tuntoja esiinkaivavat mestarit ovat tällä kertaa läsnä vielä aikaisempaankin voimakkaammin. Mårten Hagström ja Fredrik Thordendahl ovat tällä kertaa antaneet mahdollisuuden myös 7-kielisille ja jopa aivan normaalille kielikompositiolle. Mikäli joku erehtyy kuvittelemaan, että tämä tarkoittaisi heleyttä ja keveyttä, voin kertoa toista.
Meshuggahin ultimaattisuutta koetteleva tekninen osaaminen ja täydellisen murskaava tyyli on edelleen voimakkaasti läsnä. Tällä(kään) levyllä ei jarrutella. "Koloss" on ehkä kaikista koskaan julkaistuista metallilevyistä lähimpänä täydellisyyttä itseään. Osaamisen jumalat ovat vielä itseäänkin parempia. Jos väitän näiden soittajien olevan yksiä maailman arvostetuimpia, niin uskallan jo itsekin todeta, että en ole väärässä. Meshuggahin soitannollista kompleksisuutta ja etevyyttä kuvaa ehkä parhaiten erään muusikkoystäväni kommentti: "Oli vaan ihan pakko pysähtyä oksentamaan. Kun en kerta kaikkiaan saanut palasia päässäni järjestykseen." Ja tämä kaikki on vielä liitetty huimiin biiseihin.
Arto Tuunelan omana työnäytteenään käyttämä Pariisin Kevät on muuttunut oikeaksi yhtyeeksi. "Kaikki on satua" on samalla ensimmäinen Pariisin Kevät -levy, johon olen oikein asioikseni käynyt käsiksi. En ole pitkään aikaan kuunnellut suomenkielistä musiikkia, mutta kuluneen puolen vuoden aikana soittimessa ovat viihtyneet Minä ja Ville Ahonen, Matti-Johannes Koivu ja Freeman. Melko erikoista.
"Kaikki on satua" on tyypillinen indie-pop-mikälie-trendikäs -albumi. Se vastaa suunnilleen kuvitelmaani kriitikoiden hypettämästä tulokkaasta, joka tulee helisevin soundein kaatamaan kansaa. Paitsi, että Pariisin Kevät ei enää ole tulokas. Musiikkinsa on lähes kliinistä, mutta melodioiltaan loistavaa poppia. On erikoista, ellei yhtye nouse aikaisempaa laajempaan tietoisuuteen tämän albumin myötä. Albumilta löytyy oikeastaan vain ja ainoastaan radiosoittoon sopivia kappaleita. "Saari", "Kesäyö" ja "Vanginvartijan uni" ovat kuin suoraan Täydellisten pop-kappaleiden kaavakirjasta napsaistuja. Lopputulemana levy kuitenkin soi täydellisenä, mutta samalla hajuttomana ja värittömänä.
8/10
Earth "Angels of Darkness, Demons of Light, part II"
Earth on myöskin tavallaan uusi tuttavuus. Vaikka olenkin yhtyeeseen ajoittain törmännyt ja aikaisemminkin rahalla musiikintekoon kannustanut, niin en oikeastaan ole yhtyeen musiikkiin koskaan paneutunut. Olen pyörittänyt 45 kierroksen minuuttinopeudella parhaiten soivaa tuplavinyyliä aina kun keskittymiskykyni on siihen riittänyt.
Nyt kun näin olen menetellyt, huomaan etten osaa sanoa oikeastaan mitään. Olen hidas ja rauhallinen, vailla adjektiiveja. Maltilliset äänet kantautuvat kaiuttimista ja luovat raukeaa tunnelmaa. Mikään ei tunnu häiritsevän. Vertailukohtia on vaikea löytää. Orgaaninen soundi huokuu lempeyttä, mutta piilottaa samalla sisäänsä aavistuksenomaisen rosoisuuden. Häiritsemättä. Tyylikkäästi. Tämän levyn ääreen on suorastaan pakko pysähtyä. Sulkea silmänsä ja olla juuri siinä hetkessä läsnä. Muutoin se menee ohi.
9/10
Barren Earth "The Devil's Resolve"
Kaksi vuotta sitten debyyttinsä julkaissut suomalainen Barren Earth täräyttää soittimen täytteeksi vallan jumalattoman hienon kakkosalbumin. "The Devil's Resolve" on lähes täydellinen metallilevy. Monipuolisuudessaan verraton tuotos sisältää korvakarkkia, jota suolletaan vuoroin kevyesti ja vuoroin raskaasti. Jumalankin rooliin kelpaavan Mikko Kotamäen (Swallow The Sun) vokalisointi on vaan niin sanoinkuvailemattoman hienoa ja siinä toimivat molemmat ääripäät. Yhtyeen muu miehistä tukee stemmoilla ja uskomattomalla groovella läpi koko albumin. Akustisia elementtejäkin kuullaan tyylitaitoisesti toteutettuna.
Ja koska Barren Earthin kokoonpano ei ole mikään salaisuus, niin paljastetaan vielä, että miehistön taustoilta löytyy mm. seuraavia yhtyeitä Swallow The Sun, Amorphis, Kreator, Waltari, Mannhai, Rytmihäiriö, Moonsorrow ja Chaosbreed. Näillä evälillä lähtee. Kuulet sen heti levyn avausraidasta "Passing of the Crimson Shadows" alkaen.
Von Hertzen Brothersin tuotantoa voi jo vähitellen pitää massiivisena. Jos levyjen määrä (neljä) ei vielä oikeuta listosijoituksiin, niin musiikillinen anti on sitäkin masiivisempaa. "Stars Aligned" oli aluksi suorastaan vittumainen levy. Se meni ensimmäisillä kuuntelukerroilla ohitse lähes jälkiä jättämättä. Laitoin mustan kiekon suosiolla pussiin, pussin kansiin ja samalla koko paketin odottamaan parempia aikoja. Jokin jäi kuitenkin mieleen kaivertamaan, sillä satunnaiset kosketukset uuden materiaalin kanssa johtivat lopulta siihen, että oli aika kaivaa albumi uudelleen tarkasteltavaksi. Ja avot, hommahan alkoi toimia.
Ensivaikutelman sekavuus ja tarttumattomuus olivat tiessään. Molemmat korvautuivat mitä upeimmilla kappaleilla, melodioilla ja harmonioilla. Äkkiä levy olikin täynnä koukuttavaa ja hienoa musiikkia. Aikaisempia levytyksiä suoraviivaisempi esitystapa ei kuitenkaan muuta Von Hertzen Brothersin musiikkia yksinkertaiseksi, puhumattakaan yksikerroksisuudesta. Kappaleiden sisällä on sellainen määrä yksityiskohtia, melodioita, upeaa yhtyesoitantaa ja ennen kaikkea tajunnan räjäyttäviä lauluharmonioita, että voi veljet sentään. Debyyttialbumin ihastuksen ajan jälkeisen epävarmuuden jälkeen "Stars Aligned" on tällä hetkellä kenties komeinta suomalaista musiikkia. 10/10
01. Miracle 02. Gloria 03. Voices In Our Heads 04. Angel's Eyes 05. Down By The Sea 06. Bring Out The Snakes 07. Repeat Mode 08. Always Been Right 09. I Believe
Arch Enemy "Khaos Legions"
Jos otti aikansa päästä Von Hertzen Brothersin tunnelmiin, niin ruotsalainen Arch Enemy ampui sellaisen melodisen death metal -täyslaidallisen päin naamaa, että pois alta. "Khaos Legions" on yhtyeen kahdeksas albumi. Michael Amottin riffimyrsky on kerrassaan tappava. En ole koskaan ymmärtänyt, miten jollakulla saatta olla moinen kyky kylvää tapporiffiä tapporiffin perään. Ja kun nämä antimet eivät edes rajoitu yhden bändin nimissä julkaistuun materiaaliin..
Arch Enemyn suurin ongelma on ollut Angela Gossowin monotoninen ja erittäin yksipuolinen murahtelu. Ja kuin hyvin toimivana takuuna, niin on asian laita myös tällä levyllä. Jossain määrin onnistuin ohittamaan naisen suorituksen edellistä levyä paremmin ja huomio kiinnittyi pääasiassa albumin upeaan kitaratyöskentelyyn. Onkin perusteltua sanoa, että Arch Enemy elää ja kuolee Amottin (molempien) kitaroinnin varassa. Onneksi "Khaos Legions" on ladattu niin täyteen upeaa kitarointia, että se jaksaa kantaa koko 54 minuutin ja 50 sekunnin kestonsa ajan. Ristiriitaiset tunnelmat tästä kyllä edelleenkin jää.
Kitaralevynä 10/10
Kokonaisuutena 8/10
01. Khaos Overture (Instrumental) 02. Yesterday Is Dead And Gone 03. Bloodstained Cross 04. Under Black Flags We March 05. No Gods, No Masters 06. City of the Dead 07. Through the Eyes of a Raven 08. Cruelty without Beauty 09. We Are Godless Entity (Instrumental) 10. Cult of Chaos 11. Thorns in My Flesh 12. Turn to Dust (Instrumental) 13. Vengeance Is Mine 14. Secrets
Blogihiljaisuuden aikana levykokoelma on karttunut varsin merkittävästi. Mitään varsin jumalaista viime aikoina ei kuitenkaan ole vastaan tullut. Käydään siitäkin huolimatta läpi muutamia uusimpia tulokkaita.
Samuli Putro "Älä sammu aurinko"
Toisen soololevynsä julkaissut, entinen Zen Cafe -nokkamies, Samuli Putro pitäytyy tutuksi tulleessa kaavassa. "Älä sammu aurinko" on pienieleinen ja tekijänsänäköinen albumi. Akustisen säestyksen lomaan on sijoiteltu aikaisempaa reilummin muitankin soittimia kuin kitara. Musiikin perusluonne on kuitenkin pysynyt debyytin kaltaisena. Pikkunokkelat sanoitukset ovat leimanneet Putron tekemisiä alusta saakka. Viime aikojen laulaja/lauluntekijä -buumi tuntuu jatkuvan kansallisessa musiikkikulttuurissamme vahvana. Jarkko Martikaisen, Samael Koskisen, Matti Johannes Koivun ja Samuli Putron muodostama nelikko nivoutuu varsin tiiviisti toisiinsa. Ylitarjonta uhkaa.
"Älä sammu aurinko" on ihan mukava ja hyväntuulinen levy. Loistava se ei kuitenkaan ole. Putron mestarillisiksikin kehutut lyriikat eivät onnistu kannattelemaan levyä loppuun saakka. Ärsyttävyyteen saakka rasittavat, jankkaavat sävelkulut ja kappalerakenteet jopa pakottavat hyppimään muutamien kappaleiden yli. Pahimpina esimerkkineinä voidaan mainita albumilla peräkkäin sijoitetut "Siri ja Kanttu", Mimmejä saa aina odottaa" ja "Rämpytimies" ovat sen verran luokattomia esityksiä, ettei levyä kiitettäväksi voi missään olosuhteissa kehua.
Putro onnistuu kuitenkin päättämään uutuutensa sen verran komeasti, että hyvä mielihän tästä kokoanisuudesta näin kesän kynnyksellä jää.
7/10
Solitude Aeturnus "Adagio"
Amerikkalainen pitkän linjan doom-jyrä Solitude Aeturnus on itselleni täysin uusi tuttavuus. Mielenkiinto heräsi ensimmäisen kerran havaittuani "Alone" -albumin viehättävän surullisen kansitaiteen, jossa yksinäinen henkilö roikkuu hirttäytyneenä yksinäisen puun tanakalla oksalla. Pakkohan tuollaisesta on kiinnostua.
Totaalisen masentavasta laahauksesta ja silloin tällöin vaihtuvista soinnuista ei Solitude Aeturnuksen tapauksessa ole kysymys. Bändin ilmaisu on itse asiassa jopa varsin vivahderikasta ja täynnä nyansseja. Robert Lowen puhdas vokalisointi toimii enemmän kuin komeasti. Pieni ahdistus on tyylilajille uskollisesti kaiken aikaa läsnä. Heti ensimmäisestä kappaleesta asti kyyti on kylmää. Mainiot riffit höystävät komeasti kulkevaa kokonaisuutta. Soundillisestikin onnnistunut "Adagio" tempaa mukaansa koko painavalla olemuksellaan. Olin onnesta mykkyrässä löydettyäni tämän teoksen vielä hienona tuplavinyylinä. Juuri oikeassa formaatissa. Ehkä yhtyeen tasosta kertoo jotain, että Black Sabbathin "Heaven And Hell" -cover on niin loistava, ettei alkuperäistä edes rinnalle kaipaa. Hienot 63 minuuttia.
10/10
Graveyard "Hisingen Blues"
Toinen täysin uusi tuttavuus Graveyard, kuuluu kevään positiivisiin yllätyksiin. Retrorockia Ruotsista. Mitä helvettiä? Sen verran pahalta kuulostava yhdistelmä, että pakkohan se on tarkastaa. "Hisingen Blues" -albumin kansi vastaa oikeastaan varsin täydellisesti yhtyeen musiikista muodostuvaa kuvaa. Kevyillä psykedeelisillä vaikutteilla maustettua groovaavaa, boogaavaa ja jopa bluesahtavaa rokkia. Tummilla ja valoisimilla sävyillä väritettynä. Mainitsen Led Zeppelinin tässä yhteydessä, vaikka suoranaisia yhteyksiä näiden kahden yhtyen välille ei suoraan voida vetää. Graveyardin musiikki sopii hikisille ja hämyisille klubeille. Se sopii myös vinyylille. Siinä on kokeilevia osasia. Se on siis kaikkiaan varsin mielenkiintoinen soppa. Joakim Nilssonin vokalisointi kasvaa volyymin mukaan ja näin ollen "Hisingen Blues" onkin nautittava levynkannen ohjeiden mukaisesti; perkeleen kovalla äänenpaineella. Kannattaa tutustua.
8/10
This Empty Flow "Magenta Skycode"
Jori Sjöroosin varsin kirjavassa tuotantohistoriassa This Empty Flow hämyisille alkumetreille. Maltillisen kenkiintuijottelun merkeissä musisoiva kollektiivi on jäänyt elämään Sjöroosin myöhempien aikojen yhtyeessä Magenta Skycode. En ole aikaisemmin törmännyt vinyyliformaatissa tämän yhtyeen tuotantoon, mutta nyt Record Store Dayn aikana erikoinen, 500 vinyylin painos tästä herkusta oli saatavilla. Alunperin 1996 julkaistu "Magenta Skycode" on hyvin lähellä loistavan ja upean Slowdiven aikanaan luomia tunnelmia. This Empty Flow ei kuitenkaan ole mikään halpa kopio, vaan kuuluu ehdottomasti oman genrensä huippuihin. Uskomattoman vähälle huomiolle jäänyt ryhmittymän raunioista syntyi siis nykyisin kohtuullisen tunnettu Magenta Skycode. Meniköhän tässä nyt selitys jo riittävän sekavaksi?
Kenkiintuijottelun aikana ei tyypillisesti kuulu tapahtua paljon mitään. Ja koska This Empty Flow edustaa shoegazingia, on sen musiikki luonnolisestikin hyvin rauhallista ja rauhoittavaa. Tylsäksi sitä ei kuitenkaan eeppisyytensä vuoksi voi luonnehtia. Varsin tunnelmallisissa sävyissä soljuva "Magenta Skycode" edustaa niitä harvoja suomalaisia ryhmittymiä, jotka onnistuivat tekemään kansainvälisestikin tarkasteltuna varsin laadusta jarruttelumusiikkia. Jos jotain vertauskuvia pitää etsiä, niin mainittakoon saman lajityypin edustajista Slowdive ja Julee Cruise. My Bloody Valentine menee tässä tapauksessa jo aivan liian rajuksi.
9/10
Ja loppuun vielä yksi näyte:
Eiköhän tämä nyt ollut tässä. Käydään ne loput sitten vasta seuraavassa jaksossa. Jos vaikka uusin Blackfield olisi ehtinyt siihen kelkkaan mukaan.
Pitkästä aikaa pientä avautumista viimeisimmistä musiikkihankinnoista. Päivitystä tapahtui vielä tänään Record Store Dayn kunniaksi. Mukaan tarttui sekä hopeista että mustaa formaattia niin, että eurot vaan viuhuivat. Kaikki on ehditty jo aikaisemmin koekuunnella, joten seuraavassa pientä arviota.
Amon Amarth "Surtur Rising"
Vanha totuus siitä, että kukaan ei tee niin hyvää melodista death metallia kuin ruotsalaiset, pitää edelleen paikkansa. Ties kuinka kauan ryöstöretkiään toteuttanut Amon Amarth ampuu jälleen kerran täyslaidallisen suoraan kuulijan tärykalvoille. Edellisestä "Twilight Of The Thunder God" -albumista ruuvia on kierretty pari naksua kireämpään suuntaan. Johan Hegg murahtelee koukuttavien melodioiden päälle kerrassaan komeasti. Puhtaita lauluja ei tässä veneessä kiivaiden kiemuroiden tueksi kaivata. "Surtur Raising" on ajoittain jopa varsin suoraviivaista kuolometallia, mutta tutut kitaramelodiat ja koukerot soivat edelleen usein ja komeasti. Jos oli edellinen levy täysosuma, niin ei siitä kauas jäädä tälläkään päivityksellä. Viikinkilaivan on näillä eväillä hyvä käydä kohti uusia taistoja.
9/10
Foo Fighters "Wasting Light"
Maailman mukavimmaksi rockstarbaksikin tituleerattu Dave Grohl on työstänyt yhdessä Foo Fightersin kanssa jo seitsemän albumia. Monissa liemissä keitetty ja monessa mukana ollut mies on ehtinyt vierailla niin monella albumilla (mm. QOTSA, Juliette And The Licks...), että niiden luettelemista voisi luoda jo kokonaan oman postauksensa. "Wasting Light" on merkillinen Foo Fighters albumi, sillä siltä ei löydy yhtään stadionit räjäyttävää superhittiä. Butch Vigin (mm. Nevermind) johdolla työstetty albumi onkin lähempänä Seattlea kuin yhtyeen viimeisimmät tuotokset. Akustiset balladit on kuopattu ja vanha kuoma Pat Smear (Nirvana, The Germs) on mukana kitaroimassa. Näin muodoin Foo Fighters on kasvanut klubeilta ja Grohlin yhden miehen orkesterista melkoiseksi instituutioksi. Uudella levyllä mennään eteenpäin hyvällä vauhdilla, eikä matkalla juuri turhia mutkia tehdä. Kokonaisuus onkin varsin tasapainoinen, mutta alkaako Foo Fightersin matka jo tuntua biisien sisällössä?
9/10
Glasvegas "Euphoric /// Heartbreak \\\"
Erinomaisen debyyttinsä jälkeen yhden ep:n työstänyt Glasvegas esittelee kierosti nimetyn kakkosensa keväänkorvalla. Tuplavinyylinäkin julkaistu levy on suurten odotusten kohteena. Niin kuin aina erinomaisen debyytin jälkeen julkaistut kakkoset tuntuvat olevan. Vertailu on siinä mielessä epäreilu, että harva bändi haluaa tehdä unohtumatonta debyyttiään uudelleen. Samaan aikaan tyyli pitäisi kuitenkin säilyttää, jotta vasta yhtyeeseen tutustuneet ihmiset eivät karkaisi. Ja uudetkin voisivat ihastua. Ärsyttävyyteen asti tarttuneella debyytillä ei juuri heikkoja sointuja ollut, eikä niitä uudelta odoteta löytyvän. Mutta miten sitten asian laita mahtaakaan olla?
"Euphoric /// Heartbreak \\\" -nimimulkero soi komeana ja muistuttaa ajoittain jopa naapurimaan Kent -nimistä laulu- ja lyömäsoitinyhtyettä. Itse asiassa pidän tästä albumistä oikein kovasti. Debyytin iloittelut ja hassuttelut on hassuteltu ja nyt ollaan huomattavasti vakavammalla asialla. En kuule Skotlantia, mutta kuulen upean kauniit melodiat ja sujuvasti soljuvat heleätkin taustat. Kuulen kaipuuta ja syksyä, ehkä pieniä valonpilkahduksia. En tiedä jaksaako nimihirviö elää pitkään, mutta ainakin nyt se kuulostaa hyvältä.
9/10
Seuraavassa jaksossa mm. Samuli Putro "Älä sammu aurinko", Tenhi "Airut:Aamujen", Michael Monroe "Sensory Overdrive", Solitude Aeturnus "Adagio", Graveyard "Hisingen Blues" ja This Empty Flow "Magenta Skycode".
