Into The Wild

Finnish Expedition Aconcagua 2011-2012: Blogi avattu!

2011-08-18T08:28:00.000+01:00

Finnish Expedition Aconcagua 2011-2012: Blogi avattu!: Odotellaan vielä sisältöä...

Ja kokeilua. Miksu

Musiikkikulmaus

2011-06-16T11:42:00.002+01:00

Von Hertzen Brothers "Stars Aligned"

Von Hertzen Brothersin tuotantoa voi jo vähitellen pitää massiivisena. Jos levyjen määrä (neljä) ei vielä oikeuta listosijoituksiin, niin musiikillinen anti on sitäkin masiivisempaa. "Stars Aligned" oli aluksi suorastaan vittumainen levy. Se meni ensimmäisillä kuuntelukerroilla ohitse lähes jälkiä jättämättä. Laitoin mustan kiekon suosiolla pussiin, pussin kansiin ja samalla koko paketin odottamaan parempia aikoja. Jokin jäi kuitenkin mieleen kaivertamaan, sillä satunnaiset kosketukset uuden materiaalin kanssa johtivat lopulta siihen, että oli aika kaivaa albumi uudelleen tarkasteltavaksi. Ja avot, hommahan alkoi toimia.

Ensivaikutelman sekavuus ja tarttumattomuus olivat tiessään. Molemmat korvautuivat mitä upeimmilla kappaleilla, melodioilla ja harmonioilla. Äkkiä levy olikin täynnä koukuttavaa ja hienoa musiikkia. Aikaisempia levytyksiä suoraviivaisempi esitystapa ei kuitenkaan muuta Von Hertzen Brothersin musiikkia yksinkertaiseksi, puhumattakaan yksikerroksisuudesta. Kappaleiden sisällä on sellainen määrä yksityiskohtia, melodioita, upeaa yhtyesoitantaa ja ennen kaikkea tajunnan räjäyttäviä lauluharmonioita, että voi veljet sentään. Debyyttialbumin ihastuksen ajan jälkeisen epävarmuuden jälkeen "Stars Aligned" on tällä hetkellä kenties komeinta suomalaista musiikkia.

10/10

01. Miracle
02. Gloria
03. Voices In Our Heads
04. Angel's Eyes
05. Down By The Sea
06. Bring Out The Snakes
07. Repeat Mode
08. Always Been Right
09. I Believe

Arch Enemy "Khaos Legions"

Jos otti aikansa päästä Von Hertzen Brothersin tunnelmiin, niin ruotsalainen Arch Enemy ampui sellaisen melodisen death metal -täyslaidallisen päin naamaa, että pois alta. "Khaos Legions" on yhtyeen kahdeksas albumi. Michael Amottin riffimyrsky on kerrassaan tappava. En ole koskaan ymmärtänyt, miten jollakulla saatta olla moinen kyky kylvää tapporiffiä tapporiffin perään. Ja kun nämä antimet eivät edes rajoitu yhden bändin nimissä julkaistuun materiaaliin..

Arch Enemyn suurin ongelma on ollut Angela Gossowin monotoninen ja erittäin yksipuolinen murahtelu. Ja kuin hyvin toimivana takuuna, niin on asian laita myös tällä levyllä. Jossain määrin onnistuin ohittamaan naisen suorituksen edellistä levyä paremmin ja huomio kiinnittyi pääasiassa albumin upeaan kitaratyöskentelyyn. Onkin perusteltua sanoa, että Arch Enemy elää ja kuolee Amottin (molempien) kitaroinnin varassa. Onneksi "Khaos Legions" on ladattu niin täyteen upeaa kitarointia, että se jaksaa kantaa koko 54 minuutin ja 50 sekunnin kestonsa ajan. Ristiriitaiset tunnelmat tästä kyllä edelleenkin jää.

Kitaralevynä 10/10

Kokonaisuutena 8/10

01. Khaos Overture (Instrumental)
02. Yesterday Is Dead And Gone
03. Bloodstained Cross
04. Under Black Flags We March
05. No Gods, No Masters
06. City of the Dead
07. Through the Eyes of a Raven
08. Cruelty without Beauty
09. We Are Godless Entity (Instrumental)
10. Cult of Chaos
11. Thorns in My Flesh
12. Turn to Dust (Instrumental)
13. Vengeance Is Mine
14. Secrets

Musiikin arvostelua

2011-04-18T09:43:00.004+01:00

Blogihiljaisuuden aikana levykokoelma on karttunut varsin merkittävästi. Mitään varsin jumalaista viime aikoina ei kuitenkaan ole vastaan tullut. Käydään siitäkin huolimatta läpi muutamia uusimpia tulokkaita.

Samuli Putro "Älä sammu aurinko"

Toisen soololevynsä julkaissut, entinen Zen Cafe -nokkamies, Samuli Putro pitäytyy tutuksi tulleessa kaavassa. "Älä sammu aurinko" on pienieleinen ja tekijänsänäköinen albumi. Akustisen säestyksen lomaan on sijoiteltu aikaisempaa reilummin muitankin soittimia kuin kitara. Musiikin perusluonne on kuitenkin pysynyt debyytin kaltaisena. Pikkunokkelat sanoitukset ovat leimanneet Putron tekemisiä alusta saakka. Viime aikojen laulaja/lauluntekijä -buumi tuntuu jatkuvan kansallisessa musiikkikulttuurissamme vahvana. Jarkko Martikaisen, Samael Koskisen, Matti Johannes Koivun ja Samuli Putron muodostama nelikko nivoutuu varsin tiiviisti toisiinsa. Ylitarjonta uhkaa.

"Älä sammu aurinko" on ihan mukava ja hyväntuulinen levy. Loistava se ei kuitenkaan ole. Putron mestarillisiksikin kehutut lyriikat eivät onnistu kannattelemaan levyä loppuun saakka. Ärsyttävyyteen saakka rasittavat, jankkaavat sävelkulut ja kappalerakenteet jopa pakottavat hyppimään muutamien kappaleiden yli. Pahimpina esimerkkineinä voidaan mainita albumilla peräkkäin sijoitetut "Siri ja Kanttu", Mimmejä saa aina odottaa" ja "Rämpytimies" ovat sen verran luokattomia esityksiä, ettei levyä kiitettäväksi voi missään olosuhteissa kehua.

Putro onnistuu kuitenkin päättämään uutuutensa sen verran komeasti, että hyvä mielihän tästä kokoanisuudesta näin kesän kynnyksellä jää.

7/10

Solitude Aeturnus "Adagio"

Amerikkalainen pitkän linjan doom-jyrä Solitude Aeturnus on itselleni täysin uusi tuttavuus. Mielenkiinto heräsi ensimmäisen kerran havaittuani "Alone" -albumin viehättävän surullisen kansitaiteen, jossa yksinäinen henkilö roikkuu hirttäytyneenä yksinäisen puun tanakalla oksalla. Pakkohan tuollaisesta on kiinnostua.

Totaalisen masentavasta laahauksesta ja silloin tällöin vaihtuvista soinnuista ei Solitude Aeturnuksen tapauksessa ole kysymys. Bändin ilmaisu on itse asiassa jopa varsin vivahderikasta ja täynnä nyansseja. Robert Lowen puhdas vokalisointi toimii enemmän kuin komeasti. Pieni ahdistus on tyylilajille uskollisesti kaiken aikaa läsnä. Heti ensimmäisestä kappaleesta asti kyyti on kylmää. Mainiot riffit höystävät komeasti kulkevaa kokonaisuutta. Soundillisestikin onnnistunut "Adagio" tempaa mukaansa koko painavalla olemuksellaan. Olin onnesta mykkyrässä löydettyäni tämän teoksen vielä hienona tuplavinyylinä. Juuri oikeassa formaatissa. Ehkä yhtyeen tasosta kertoo jotain, että Black Sabbathin "Heaven And Hell" -cover on niin loistava, ettei alkuperäistä edes rinnalle kaipaa. Hienot 63 minuuttia.

10/10

Graveyard "Hisingen Blues"

Toinen täysin uusi tuttavuus Graveyard, kuuluu kevään positiivisiin yllätyksiin. Retrorockia Ruotsista. Mitä helvettiä? Sen verran pahalta kuulostava yhdistelmä, että pakkohan se on tarkastaa. "Hisingen Blues" -albumin kansi vastaa oikeastaan varsin täydellisesti yhtyeen musiikista muodostuvaa kuvaa. Kevyillä psykedeelisillä vaikutteilla maustettua groovaavaa, boogaavaa ja jopa bluesahtavaa rokkia. Tummilla ja valoisimilla sävyillä väritettynä. Mainitsen Led Zeppelinin tässä yhteydessä, vaikka suoranaisia yhteyksiä näiden kahden yhtyen välille ei suoraan voida vetää. Graveyardin musiikki sopii hikisille ja hämyisille klubeille. Se sopii myös vinyylille. Siinä on kokeilevia osasia. Se on siis kaikkiaan varsin mielenkiintoinen soppa. Joakim Nilssonin vokalisointi kasvaa volyymin mukaan ja näin ollen "Hisingen Blues" onkin nautittava levynkannen ohjeiden mukaisesti; perkeleen kovalla äänenpaineella. Kannattaa tutustua.

8/10

This Empty Flow "Magenta Skycode"

Jori Sjöroosin varsin kirjavassa tuotantohistoriassa This Empty Flow hämyisille alkumetreille. Maltillisen kenkiintuijottelun merkeissä musisoiva kollektiivi on jäänyt elämään Sjöroosin myöhempien aikojen yhtyeessä Magenta Skycode. En ole aikaisemmin törmännyt vinyyliformaatissa tämän yhtyeen tuotantoon, mutta nyt Record Store Dayn aikana erikoinen, 500 vinyylin painos tästä herkusta oli saatavilla. Alunperin 1996 julkaistu "Magenta Skycode" on hyvin lähellä loistavan ja upean Slowdiven aikanaan luomia tunnelmia. This Empty Flow ei kuitenkaan ole mikään halpa kopio, vaan kuuluu ehdottomasti oman genrensä huippuihin. Uskomattoman vähälle huomiolle jäänyt ryhmittymän raunioista syntyi siis nykyisin kohtuullisen tunnettu Magenta Skycode. Meniköhän tässä nyt selitys jo riittävän sekavaksi?

Kenkiintuijottelun aikana ei tyypillisesti kuulu tapahtua paljon mitään. Ja koska This Empty Flow edustaa shoegazingia, on sen musiikki luonnolisestikin hyvin rauhallista ja rauhoittavaa. Tylsäksi sitä ei kuitenkaan eeppisyytensä vuoksi voi luonnehtia. Varsin tunnelmallisissa sävyissä soljuva "Magenta Skycode" edustaa niitä harvoja suomalaisia ryhmittymiä, jotka onnistuivat tekemään kansainvälisestikin tarkasteltuna varsin laadusta jarruttelumusiikkia. Jos jotain vertauskuvia pitää etsiä, niin mainittakoon saman lajityypin edustajista Slowdive ja Julee Cruise. My Bloody Valentine menee tässä tapauksessa jo aivan liian rajuksi.

9/10

Ja loppuun vielä yksi näyte:

Eiköhän tämä nyt ollut tässä. Käydään ne loput sitten vasta seuraavassa jaksossa. Jos vaikka uusin Blackfield olisi ehtinyt siihen kelkkaan mukaan.

Hankintoja levyhyllyyn

2011-04-16T11:53:00.005+01:00

Pitkästä aikaa pientä avautumista viimeisimmistä musiikkihankinnoista. Päivitystä tapahtui vielä tänään Record Store Dayn kunniaksi. Mukaan tarttui sekä hopeista että mustaa formaattia niin, että eurot vaan viuhuivat. Kaikki on ehditty jo aikaisemmin koekuunnella, joten seuraavassa pientä arviota.

Amon Amarth "Surtur Rising"

Vanha totuus siitä, että kukaan ei tee niin hyvää melodista death metallia kuin ruotsalaiset, pitää edelleen paikkansa. Ties kuinka kauan ryöstöretkiään toteuttanut Amon Amarth ampuu jälleen kerran täyslaidallisen suoraan kuulijan tärykalvoille. Edellisestä "Twilight Of The Thunder God" -albumista ruuvia on kierretty pari naksua kireämpään suuntaan. Johan Hegg murahtelee koukuttavien melodioiden päälle kerrassaan komeasti. Puhtaita lauluja ei tässä veneessä kiivaiden kiemuroiden tueksi kaivata. "Surtur Raising" on ajoittain jopa varsin suoraviivaista kuolometallia, mutta tutut kitaramelodiat ja koukerot soivat edelleen usein ja komeasti. Jos oli edellinen levy täysosuma, niin ei siitä kauas jäädä tälläkään päivityksellä. Viikinkilaivan on näillä eväillä hyvä käydä kohti uusia taistoja.

9/10

Foo Fighters "Wasting Light"

Maailman mukavimmaksi rockstarbaksikin tituleerattu Dave Grohl on työstänyt yhdessä Foo Fightersin kanssa jo seitsemän albumia. Monissa liemissä keitetty ja monessa mukana ollut mies on ehtinyt vierailla niin monella albumilla (mm. QOTSA, Juliette And The Licks...), että niiden luettelemista voisi luoda jo kokonaan oman postauksensa. "Wasting Light" on merkillinen Foo Fighters albumi, sillä siltä ei löydy yhtään stadionit räjäyttävää superhittiä. Butch Vigin (mm. Nevermind) johdolla työstetty albumi onkin lähempänä Seattlea kuin yhtyeen viimeisimmät tuotokset. Akustiset balladit on kuopattu ja vanha kuoma Pat Smear (Nirvana, The Germs) on mukana kitaroimassa. Näin muodoin Foo Fighters on kasvanut klubeilta ja Grohlin yhden miehen orkesterista melkoiseksi instituutioksi. Uudella levyllä mennään eteenpäin hyvällä vauhdilla, eikä matkalla juuri turhia mutkia tehdä. Kokonaisuus onkin varsin tasapainoinen, mutta alkaako Foo Fightersin matka jo tuntua biisien sisällössä?

9/10

Glasvegas "Euphoric /// Heartbreak \\\"

Erinomaisen debyyttinsä jälkeen yhden ep:n työstänyt Glasvegas esittelee kierosti nimetyn kakkosensa keväänkorvalla. Tuplavinyylinäkin julkaistu levy on suurten odotusten kohteena. Niin kuin aina erinomaisen debyytin jälkeen julkaistut kakkoset tuntuvat olevan. Vertailu on siinä mielessä epäreilu, että harva bändi haluaa tehdä unohtumatonta debyyttiään uudelleen. Samaan aikaan tyyli pitäisi kuitenkin säilyttää, jotta vasta yhtyeeseen tutustuneet ihmiset eivät karkaisi. Ja uudetkin voisivat ihastua. Ärsyttävyyteen asti tarttuneella debyytillä ei juuri heikkoja sointuja ollut, eikä niitä uudelta odoteta löytyvän. Mutta miten sitten asian laita mahtaakaan olla?

"Euphoric /// Heartbreak \\\" -nimimulkero soi komeana ja muistuttaa ajoittain jopa naapurimaan Kent -nimistä laulu- ja lyömäsoitinyhtyettä. Itse asiassa pidän tästä albumistä oikein kovasti. Debyytin iloittelut ja hassuttelut on hassuteltu ja nyt ollaan huomattavasti vakavammalla asialla. En kuule Skotlantia, mutta kuulen upean kauniit melodiat ja sujuvasti soljuvat heleätkin taustat. Kuulen kaipuuta ja syksyä, ehkä pieniä valonpilkahduksia. En tiedä jaksaako nimihirviö elää pitkään, mutta ainakin nyt se kuulostaa hyvältä.

9/10

Seuraavassa jaksossa mm. Samuli Putro "Älä sammu aurinko", Tenhi "Airut:Aamujen", Michael Monroe "Sensory Overdrive", Solitude Aeturnus "Adagio", Graveyard "Hisingen Blues" ja This Empty Flow "Magenta Skycode".

Archive "Controlling Crowds - Controlling Crowds part.IV"

2011-01-26T11:07:00.003Z

Uuden vuoden Lapin reissulla minulle esiteltiin varsin mainio video. Kyseessä oli norjalaisen Skydancers -nimisen teamin tekemä koonnos omasta laskuvarjollahyppäystoiminnastaan. Videon näyttävyyden ja harmonisuuden lisäksi mielee tarttui siinä käytetty musiikki. Erityisen huomionvarastajan rooliin hyppäsi hypnoottinen Archiven esittämän kappaleen "Controlling Crowds" kappaleen pätkä. En ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan koko ryhmittymästä, joten päätin korjata tilanteen ja ottaa yhtyeen musiikin haltuun. Youtuben ja Internetin ystävällisellä avustuksella pääsin raapaisemaan pintaa ja tästä kokeilusta rohkaistuneena päätin marssia levykauppaan tekemään hankintoja. Mutta kuinkas sitten kävikään; yhtään levyä ei hyllyistä löytynyt. Tämän seurauksena laitoin "Controlling Crowds - Controlling Crowds patr.IV" -tupla-albumin tilaukseen.

Archive on lontoolainen, trip-hoppia, electronicaa ja vaihtoehtoista rokkia yhdistelevä ryhmittymä. Orkesteri on tähän mennessä julkaissut seitsemän levyä ja se on perustettu vuonna 1994. Musiikillisesti Archive tarjoilee varsin laaja-alaisia kokemuksia. Dynamiikan vaihtelut ovat ajoittain suuria ja musiikillinen ilmaisu todellakin vaihtelee elektronisen ja orgaanisen välillä. Huoli pois; tämä kaikki mahtuu kyllä hyvin yhtyeen viitekehyksiin, eikä näin ollen aiheuta varsinaista kaaoksen tuntua. Paitsi silloin kun se on tarpeellista. Ihailtava suoritus, etenkin kun kysymyksessä on yhtye jonka line uppiin kuuluu 11 ihmistä.

"Controlling Crowds - Controlling Crowds part.IV" on yhtyeen tuorein (2009/2010) julkaisu. Itse asiassa kyseessä on kaksi erillistä albumia, jotka tässä versiossa on niputettu yhteen. "Controlling Crowds" pitää sisällään osat I-III ja part.IV luonnolisesti osan IV. Molemmat albumit ovat varsin tasapainoisia kokonaisuuksia ja olen varsin yllättynyt, ettei yhtye ole saavuttanut suurempaa (ainakin eurooppalaista) suosiota. Archive onnnistuu operoimaan laajalla kentällä varsin tasapainoisesti. Yhtyeelle ei tuota ongelmia siirtyä sujuvasti herkistä pianolla ilmaistuista tunnelmista rajumpaan elektroniseen soitantaan. Lukuisia instrumentteja yhdistellään myös sujuvasti toisiinsa ja leimallinen trip-hopahtava yleisilme on kaiken aikaa läsnä. Soisin Archivelle laajempaa tunnettuutta ennen kaikkea yhtyeen erinomaisen ja omaperäisen musiikin vuoksi.

9/10

Magenta Skycode "Relief"

2010-11-13T13:21:00.002Z

Jori Sjöroos on onnistunut menestymään 2000 -luvulla varsin monilla rintamilla. Kaupallisesti vähemmälle huomiolle jäänyt Magenta Skycode on kenties Sjöroosin projekteista se kaikkein ylväin. Magenta Skycode avasi pelin upealla debyytillään "IIIII" vuonna 2006. Neljässä vuodessa Sjöroos on ehtinyt kynäilemään PMMP:n kaksikolle lukuisan määrän menestystä sekä tuottamaan Ismo Alangon ja Teho Majamäen "Blanco Spirituals" -levyn. Magentan uutta albumia on tässä välissä ehditty odottaa jo varsin kiivaasti ja odotukset ovat vuosien aikana (hienon debyytin jälkeen) kohonneet pilviin. Mitä "Relief" mahtaakaan tarjota?

Ensimmäisen kuuntelun jälkeen mieli on melkoisen tyhjä. Odotetut tarttumapinnat tuntuvat yhden kuuntelun perusteella olevan vähissä. Levy ikään kuin solahtaa ohi. Hämmentynyt kuulija jää pohdiskelemaan seuraavaa siirtoaan ja päättää aloitta kaiken alusta. Ja kas, vähitellen kasvaa tämäkin albumi varsin uljaisiin mittoihin. Voisin veikata, että "Relief" on Sjöroosia kaikkein omimillaan. Aitona ja juuri sellaisena kuin mies musiikin haluaa kuulla. Eteeriset ja ajoittain etäisetkin tunnelmat. Melodiat, ja vielä kerran melodiat. Lopulta on vaikea sanoa mikä tekee Magenta Skycoden uusimmasta niin erinomaisen hienon albumin. Ehkä kokonaisuus ratkaisee jälleen kerran. Kaunis ja eteerinen ovat kenties parhaat termit kuvaamaan tätä levyä. Sen pauloihin jouduttuaan on jo miltei mahdotonta päästää irti. (Voin paljastaa vielä sen verran, että kirjoittaessani tätä soittimesta tulvii "Relief" ja on suorastaan vaikeaa jättää musiikkia soimaan ainoastaan taka-alalle.)

10/10

Kiipeilyä Boliviassa 11.7.-7.8.2010, osa II

2010-11-09T07:58:00.011Z

Nopeasti ja varmasti. Vihdoinkin kakkososa Bolivian seikkailuista ilmestyy. Ja hyvähän sen on nyt ilmestyä kun asiatkin ovat vielä tuoreessa muistissa. Ankaran laiskuuden lisäksi muita hyviä tekosyitä myöhäiseen ilmestymisajankohtaan onkin vaikea löytää. Syksy tuli, oli ja meni. Talveksihan se tästä kääntyy. Aiheeseen mitenkään liittymättä voin rehellisesti todeta, että ensimmäiset ostamani kitkarenkaat antoivat hyvän muistutuksen siitä, miksi nastarenkaat ehkä kuitenkin ovat paras valinta Suomen talveen.. Mutta sitten asiaan.

Edellisessä jaksoissa olimme siis saaneet nauttia bolivialaisen juhlahumun aiheuttamista äänistä läpi koko yön. Bassot jyskyttivät ja pommit pamahtelivat kiitettävään tahtiin. Aamulla silmissä olikin vielä jossain määrin unihiekkaa. Kävin karistamassa suurimmat suihkun lattialle ja pinkaisin pikaiselle aamupalalle. Muu seurue olikin jo valmiusasemissa ja kiskaisin pullat hilloineen naamariin varsin pikaiseen tahtiin. Ja kuten hyvin usein, niin tälläkin kertaa kiire jäi palkitsematta. Ehdimme odotella bussia hyvä tovin alakerran aulassa. Kulkuvälineen saavuttua ja sinne lastauduttuamme saimme havaita ilmastoinnin toimivan todellakin tehokkaasti. Sisällä oli suorastaan jäätävän kylmä. Näissä tunnelmissa lähdimme taittamaan matkaa kohti Cobacabanaa.

Reittimme La Pazista Cobacabanaan kulki tasankojen ja ylänköjen kautta. Matkalla saimme ihastella myöskin Cordillera Realin vuoristoa ja Titicacaa kierteleviä serpentiiniteitä. Moottori ulvahdellen bussi kiskoi lastinsa aina 4250 metrin korkeuteen, josta laskeuduimme lähemmäs 4000 metriä. Mielenkiintoinen yksityiskohta matkalla oli pieni vesistön ylitys, jossa bussit lastattiin erikoisiin puisiin proomuihin.

Homma näytti siltä, että ikinä ei tarvitse enää samalla bussilla matkaa jatkaa. Itse menimme pienemmillä puuveneillä pienen lahden puokaman yli. Lake Titicaca on muuten maailman korkein navigoitava järvi. Sen suuruus pääsi todellakin yllättämään.

Serpentiinitien johdattaessa meitä edelleen kohti Cobacabanaa laskeuduimme lopulta kylän keskustaan ja Suunto näytti tässä vaiheessa 3850 metrin korkeutta. Muitta mutkikka purimme tavaramme bussista selkäämme ja lähdimme kohti hotellia. Viehättävillä järvinäkymillä varustetusta hotellista saimme varsin soveliaan kolmen hengen huoneen. Olimme etukäteen saaneet vinkkiä Cobacabanan infernaalisen kylmistä hotellihuoneista. Emme olleet ottaneet varoitusta ihan todesta, mutta huomasimme hyvin nopeasti sen pitävän erittäin hyvin paikkaansa. Tästä syystä iskimmekin huoneesta löytyneet sähkölämmittimet päälle, vaihdoimme vaatteet ja lähdimme haikkaamaan ensimmäiselle yli 4000 metriselle nyppylälle. Jossain määrin puuskuttaen puskimme Cerro Calcarion päälle ihastelemaan maisemia. Päätimme tulla illalla uudelleen tarkastamaan kauniiksi kehutun auringonlaskun.

Puikkelehdittuamme takaisin kylään kävimme syömässä ja tsillailemassa hotellilla. Valmistauduimme samalla auringonlaskuun ja pakkasimme mukaan muutaman huovan. Ilma oli siis tuohon aikaan varsin viileä. Onnistuimme lopulta osumaan Calvarion päälle juuri oikeaan aikaan ja saimme ihastella kaunista auringonlaskua alusta loppuun saakka.

Päätimme päivämme mahtavaan illalliseen hotellimme tunnelmallisessa ravintolassa. Eineeksi valitsimme paikallista täytettyä kalaa ja jälkkäriksi suklaafondueta. Mahtavuutta. Ähkyisinä suuntasimme unille.

Hyvin nukutun yön ja aamupalan jälkeen kulutimme aikaamme tutustuen mm. Basilica of Our Lady Cobacabanaan ja kylän yleiseen markkinatunnelmaan.

Aamu oli erittäin kylmä ja saimmepa nauttia jopa lumisateesta. Paluumatkalle lähdimme nautittuamme hivenen kokateeta kello 1300 aikaan. Aikaisemmin tutuksi tullutta reittiä seuraillen bussi paineli kohti La Pazia. Vesistönylitys kesti tällä kertaa melko pitkään sään aiheuttamasta tuulesta johtuen. Kulkuneuvomme tuli yli uppoamatta. Tälläkin kertaa. Pääsimme onnellisesti La Paziin.

Tiedustelimme vielä Hannen rinkan kohtaloa ja koska kuulimme sen huonoksi, suuntasimme Andean Base Campiin vuokraamaan varusteita. Puuttuihan meiltä tässä vaiheessa köysi, Hannen makuupussi ja -alusta, valjaat, muut kiipeilykilkkeet, hakku ja joitain muita epäoleellisia tarvikkeita. Kaiken kiireen keskellä syöminen oli rajoittunut aamupalaan, joten päätimme jättää myöhään illalla ravintolat väliin ja kokkailimme hotellissa keittimellä hivenen herkullista pussiruokaa... Aamulla edessa olisi lähtö Condoririn kansallispuistoon ja varsinaisiin tositoimiin. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla. Cobacabanan reissu oli toiminut hyvänä akklimatisointina ja uskoimme olevamme valmiit lähtöön.

Herättyämme aamulla kävimme ostoksilla kaupungilla. Tämä oli täysin turhaa, koska sunnuntaisin kaikkin kaupat olivat kiinni. Niinpä tyydyimme tarkastelemaan Illampun markkinahumua ennen vuorille lähtöä. Olimme sopineet noudon tapahtuvaksi kello 1300. Jouduimme markkinoiden vuoksi siirtymään hivenen sivummalle. Pienen odottelun ja muutaman akateemisen vartin jälkeen havaitsimme maastoauton, joka lopulta otti itsemme ja tavaramme kyytiin. Matka kohti Tunia oli alkava. Edessä oli siis kolme tuntia hoippuvaa maastoautoilua. Perille pääsimme hyvissä ajoin ennen auringonlaskua.

Pystytimme ensimmäisen leirimme 4450 metrin korkeuteen ja lähdimme tutustumaan lähimaastoon. Ehdimme tätä ennen sopia muulikuskin kanssa lähtevämme kohti perusleiriä seuraavana aamuna kello 0800. Vietimme rennon illan kokkaillen, vettä keitellen ja kortti pelaillen. Saimmepa leiriin oman vahtikoirankin, joka uskollisesti piti vahtia telttamme vieressä.

Ennen nukkumaanmenemistä saimme paikallisen äidin kahden lapsensa kanssa vieraiksemme. Kommunikointi oli haasteellista, sillä yhteistä kieltä ei tähän hätään monenkaan sanan vertaa löytynyt. Tarjosimme vähän makeisia (huonolla omallatunnolla, koska hampaathan niistä menee) ja hyvästelimme satunnaiset vieraamme. Mahtavan tähtikirkkaan taivaan alla ja ympäröivän vuoriston kajastaessa kuulaassa pimeydessä painuimme unten maille. Pakkasta oli yön aikana jopa -25 astetta. Kylmä ei kuitenkaan yllättänyt missään vaiheessa.

Aamulla oma oloni oli 0600 aikaan melkoisen huono. En suoranaisesti tuntenut mitään erityistä oiretta, mutta aamupalan jälkeen perse lauloi varpusen ääniin kovalla paineella. Tavarat pakattuamme ja lastattuamme ne vielä muulien kyytin, aloitimme vaelluksen kohti perusleiriä. Aloitimme lähestymisen 0900 aikaan ja ehdin vielä sitä ennen heittämään kunnon oksennuksetkin. Arvelin tässä vaiheessa hieman nousemisen järkevyyttä, mutta koska mitään muuta oiretta ei ollut ja olin varsin hyvävoimainen, niin jatkoimme matkaa.

Oma tahtini oli varsin hyvä, vaikkakin jouduin pysähtymään kunnon kramppioksulle aina vajaan tunnin välein. Ruokaa sain syödyksi kahden hedelmäsokeritabletin verran. Nestettä tankkasin sen mitä vaan ikinä sisällä pysyi. Perusleirissä olin sen verran uupunut, että nakitin leirin pystytyksen tytöille.

Perusleirissä oli kohtuullisesti porukkaa ja juttelimme useammankin porukan kanssa. Eniten ehkä yhden amerikkalaisen retkikunnan kanssa jolla oli melkoinen The North Face -telttakylä pystyssä. He tarjosivat viiniä omaan huonoon olooni, mutta jouduin tästä kieltäytymään. Iltaan mennessä sain syödyksi ja onnistuin menemään unille siten, että oksennuksen pelkoa ei enää suuressa mittakaavassa ollut. Kuulimme tässä vaiheessa, että Alpamayon reitti on kokonaan pelkkää jääkiipeilyä. Ei kuulostanut kovin hyvältä, koska emme varsinaisesti olleet varautuneet jääkipeilyyn varusteiden puolesta. Yö sujuu tässä vaiheessa kohtuullisen hyvin. Korkeutta leirillä on aavistuksen vajaa 4800 metriä.

Ensimmäisen perusleiriyön jälkeen oloni on vielä hivenen voimaton, mutta saan syödyksi keittoa, makukahvia ja kokateetä. Jään odottelemaan vaikutuksia, jotka onnekseni eivät ole dramaattisia. Tästä se uusi nousu alkaa. Tutustumme huilipäivän aikana muiden retkikuntien edustajiin ja höpöttelemme enemmänkin erään espanjalaisen pariskunnan kanssa. Emme vielä tässä vaiheessa tienneet, että tulemme törmäämään heihin myöskin Potosilla ja Sajamalla. Perusleiri on kokonaisuudessaan miellyttävä ja sieltä löytyy juoksevaa vettä sekä vessat. Leiriytyminen maksaa muutamia paikallisia rahoja, joiden avulla paikka pidetään puhtaana. Käymme päiväkävelyllä jäätikön alalaidalla ja seuraamme laskeutuvien ryhmien etenemistä.

Reitti näyttää selvältä ja keliennuste taivaalta tutkittuna hyvältä. Muuta säätietoa Boliviassa ei oikeastaan ole saatavana. Paikallisen talven aikaan olosuhteet ovat kuitenkin varsin vakaat. Kovia tuulia lukuunottamatta. Ennen nukkumaanmenoa olemme saaneet selville, että Alpamayon reitti on niin jäinen, että sitä ei ole kukaan hetkeen aikaan kiivennyt. Olemme vähän pettyneitä, mutta valmistaudumme seuraavan aamun aikaiseen lähtöön. Hannelle napsahtaa aamukokin vuoro.

21.7.2010 heräämme aikaisin. Tai no, emme niin kovin aikaisin, koska siihen ei mitään erityistä tarvetta ole. Kellot soittavat vähän ennen 0400. Yllättäen aamupalaksi menee puuroa, kahvia ja keittoa. Hanne on miltei liekittänyt telttamme aamutoimien yhteydessä, koska MSR:n Reactrorissa on kylmällä kaasulla (makuupussissa kuitenkin) tapana polttaa osa kaasusta keittimen päällä ennen kunnollista syttymistä. Ryhdistäydyttyämme suuntaamme kuulaassa ja kulmässä yössä chileläisen retkikunnan perään kohti jäätikköä ja reitin alkua. Keli on mitä mainioin. Saavutamme jäätikön auringon ensisäteiden valaistessa maisemaa. Tunnelma on hyvä ja maisema upea. Asettaudumme köyteen ja rautoihin. Nokka kohti ylämäkeä ja menoksi. Fiilis on uskomaton. Jäätikön jää pitää kovia pamahduksia ja halkeilee rautojen alla. Matka taittuu mukavasti; jos ei ota huomioon sitä omat jäärautani eivät meinaa millään pysyä jaloissani.

Saavutamme chileläisiä ja ohitammekin heidät jossain vaiheessa nousua. Lähestyessämme viimeistä jyrkähköä penintetisien täyttämään seinää havaitsemme tuulen nousseen puuskittaisen voimakkaaksi.

Jatkamme kuitenkin pienen kylmyyden vallitessa kohti Tarijan huippuharjannetta. Chileläiset jättävät tässä vaiheessa leikin kesken.

Huippuharjanteella joudumme pienen hämmennyksen valtaan. Lähdemme Hannen kanssa tarkastamaan loppureitin ja jätämme Anun vahtimaan reppuja erittäin kylmään tuuleen. Tilanne johtaa siihen, että kipaisemme innosta puhkuen Hannen kanssa huipulle ja Anu jää odottamaan tuuliselle puolelle. Ei hyvä. Käymme kuitenkin kaikki huipulla ja loppu hyvin - kaikki hyvin. Hyvänä oppina kuitenkin se, että ei pidä antaa innostukselle liikaa valtaa.

Tässä vaiheessa kello ei ole vielä paljoa mitään, mutta hylkäämme kuitenkin Alpamayon huiputuksen varusteisiin nähden liian haastavana. Huipulle pääseminen ei varmasti olisi ongelma, mutta laskeutumisen kanssa ongelmia varmasti tulisi. Reitti näyttää todellakin jäiseltä. Saavutamme kuitenkin Tarijan huipun n.5240 metriä.

Laskeutuminen on sinällään tapahtumaköyhä.

Leiriin päästyämme olemme tyytyväisiä, mutta itseäni harmittaa Alpamayon väliin jääminen. Onhan tuota reittiä kuitenkin kehuttu erittäin upeaksi. Ehkä jopa yhdeksi Bolivian upeimmista. Ilmava, mutta ei mikään liian haastava tai objektiivisesti vaarallinen. Epäselväksi jäi, pääsivätkö HI-TECH -jenkit toppaamaan Alpamyon. Varusteet ainakin olivat puhelimia myöden viimeisen päälle. Painumme lopulta yöpuulle ja odottelemaan seuraavaa aamua sekä paluuta La Paziin. Tässä vaiheessa voidaan todeta, että satelliittipuhelin toimii varsin kelvollisesti ja tilanne retkikunnalla on muutoinkin hyvä.

22.7.2010 lähdemme aamusta kohti Tunia. Kaikki ovat hyvävoimaisia ja kuljemme muulien kanssa samaa tahtia kohti sovittua noutopaikkamme. Muutaman tunnin haikkauksen jälkeen saavutamme Andean Summitin kuskin ja lastaamme tavarat autoon. Hyvästelemme muulikuskimme kiitellen ja samalla myöskin Condoririn.

Hotellille päästyämme kuivattelemme tavaroitamme ja valmistaudumme seuraavan aamun lähtöön kohti Huayna Potosia. Palkitsemme itsemme heti muutaman päivän telttailun ja kiipeämisen jälkeen hampurilaisilla ja muutenkin hyvällä tankkaamisella. Iltaa kohden tavarat ovat löytäneet paikkansa repuissa ja olemme jälleen valmiit kohtaamaan uusia vastoinakäymisiä. Olo on jossain määrin nuutunut muutaman yön hivenen huonojen unien vuoksi, mutta ei kuitenkaan mitenkään sellainen, etteikö seuraava(kin) ponnistus onnistuisi. Siitä lisää seuraavassa jaksossa..

La Paz - Tuni n.3 tuntia maastoautolla
Hyvä leiripaikka löytyy tien varrelta. (Vettä ja komeat maisemat)
Lähestyminen Tunista perusleiriin (4400-4750m) noin 3 tuntia. Hyvä polku ja helppo löytää.
Muulit maksavat noin 60b$ kappale

Perusleiristä löytyy:
-Muita
-Paljon telttapaikkoja
-Vettä
-Vessat
-Satelliittipuhelinyhteys
-Hienot maisemat

Perusleiri-jäätikön alku noin tunti
Jäätikön alku - Tarija noin 4 tuntia
Laskeutuminen noin 3 tuntia

Killing Joke "Absolute Dissent"

2010-10-02T13:27:00.003+01:00

Erittäin pitkän linjan puurtajat ovat palanneet yhteen. Alkuperäisessä kokoonpanossa pullautettu "Absolute Dissent" on Killing Jokenkin mittapuulla merkittävän hieno albumi. Vuosien saatossa olen tutustunut orkesteriin ainoastaan satunnaisesti ja jossain vaiheessa ottanut pienempiä osakokonaisuuksia paremmin haltuun. Tällä kertaa musiikki todellakin tempaa mukaansa ja suorastaan pakottaa kuuntelemaan itseään. Ja vain itseään. Huomioni kiinnittyi Killing Joken aktivoitumiseen "In Excelsis" -biisin hiivittyä päähäni. Aluksi typerältä junttaukselta kuulostanut yksittäinen kappale ei liiemmin iskenyt, mutta pesiytyi vaivihkaa päähän pahemman kerran tanakasti. Mielenkiinto heräsi ja odotus alkoi. Jotenkin olin jo valmiiksi tiennyt Killing Joken jossain vaiheessa räjäyttävän pankin. Nyt se sitten tapahtui.

"Absolute Dissent" on synkkä ja monitahoinen kokonaisuus. Siitä löytyvät kaikki klassiset Killing Joke elementit. Mukana on 2000 -lukua ja 1980 -lukua. Mukana on junttausta ja mukana on herkkyyttä. Levyltä on suorastaan mahdotonta nimetä yhtä yksittäistä huippuhetkeä, sillä niin laajalla rintamalla yhtye tällä kertaa operoi. Raaempien junttausten väliin on pesiytynyt hienon tunnenlmallisia (joskin synkkiä) kappaleita kuten "The Raven King". "European Super State" puolestaan iskeytyy lähtemättömästi mieleen ja antaa jokaisella kuuntelukerralla aina pienen ja uuden palan itsestään. Jaz Coleman tuottaa tunnelmaltaan hyvinkin vaihtelevia vokaaleita, karavaani kulkee ja koirat haukkuvat. Killing Joke on todellakin tänään täällä.

10/10

01. Absolute Dissent
02. The Great Cull
03. Fresh Fever From The Skies
04. In Excelsis
05. European Super State
06. This World Hell
07. End Game
08. The Raven King
09. Honour The Fire
10 Depthcharge
11 Here Comes The Singularity
12 Ghosts On Ladbroke Grove

Petter Carlsen, Anneke van Giersbergen ja Anathema Klubi & Tavastia 2010

2010-09-30T10:35:00.004+01:00

Aikaisemminkin uskollisesti Suomea kiertäneen Anatheman uusimman albumin "We Are Here Because We Are Here" jälkeinen kiertue alkoi Suomesta Seinaäjoen Rytmikorjaamolta, jatkui Oulun kautta Tampereelle ja Helsinkiin. Kävimme katsastamassa bändin meiningin ensin Tampereella ja sen jälkeen pistäydyin vielä Tavastialla ottamassa tuplavarmistuksen.

"We Are Here Because We Are Here" -albumia odotettiin ikuisuus. "A Natural Disaster" -levyn jälkeen välipalana tarjoiltiin akustinen "Hindsight", jossa vanhoja kappaleita muokattiin uuteen, akustiseen muotoon. Pitkäksi venynyt odotus palkittiin komealla tavalla, sillä Anatheman uusin albumi on parasta mitä yhtye on kenties koskaan tehnyt. Petter oli itselleni uusi tuttavuus, mutta Anneke on ollut ihana jo pitkään. Ankkarockissa liikutuksen kyyneleet eivät olleet kaukana, kun neito esiintyi viimeistä kertaa The Gatheringin vokalistina. Hetki oli koskettava ja keikka hieno.

Loppuunmyydyllä Klubilla tunnelma oli sinne saapuessamme hyvinkin odottava. Ovella kohtasimme pieniä vaikeuksia, sillä elektronisesti lippuja lukeva laitteisto ei suostunut toimimaan ja kuulimme Petterin avauksen ulko-oven tuntumasta. Pelkistetty ja äärimmäisen riisuttu ilmaisu kuorruttui miehen hienolla äänellä, mutta jäi kokonaisuudessaan jollain merkillisellä tavalla vajaaksi. Vasta Dannyn ja Anneken liityttyä miehen seuraan päästiin korkeampiin sfääreihin. Trion tulkitsema "Pull The Breaks" oli komeaa kuunneltavaa. Tällä perusteella miehen tuotantoon tulee kyllä varmasti tutustuttua myös tulevaisuudessa.

Anneke aloitti oman osuutensa välittömästi Petterin setin perään. Naisen asettauduttua koskettimiensa taakse alkoi hunajainen puolituntinen. Anneken ääni on edelleen yksi maailman ihanimmista. Pelkistetty esitys kuitenkin toi esiin sen seikan, että taustalle olisi tarvittu yksi säestäjä. Upealla äänellä operoivan Anneken hivenen haparoiva soittotyöskentely ei oikein istu yksiin kokonaisuuden kanssa. Koko ajan joutui vähän jännittämään, että mitenköhän se soitto sujuu. Puolivälissä settiä koskettimet vaihtuivat kitaraan ja oma jännittämiseni vain paheni. Setti päättyi Dannyn kanssa esitettyyn jumalaiseen hienoon Damien Ricen "Blower's Daughter" -kappaleeseen. Eipä ollut itku kaukana tuon esityksen aikana. Tästä kävi hyvin ilmi, miten paljon paremmalta kokonaisuus kuulostaa säestäjän kanssa.

Pienen tauon jälkeen illan pääakti aloitti oman pommituksensa. Hurjassa vireessä ollut bändi esiintyi sellaisella intiimillä intensiteetillä, että en ole moista kovin usein kokenut. Vincent oli suorastaan maaninen ja uuden levyn kappaleilla alkanut keikka suorastaan ryntäsi päälle. "Thin Air" -kasvoi komeisiin mittoihin heti rauhallisen alkunsa jälkeen. Soundien ollessa kohdallaan ei valittamisen aihetta löytynyt. Biisilista oli omaan makuuni miltei täydellinen, joten siitäkään ei tässä kohdassa pääse nipottamaan. Ainoana häiritsevänä tekijänä keikan aikana esiintyi jatkuvasti päihteitä noutanut parivaljakko. Olin miltein siinä pisteessä, että kohta suljen tien ja ilmoitan, että sopii sitten jäädä sinne tiskille. Juntit vaelsivat varmaankin kymmenen kertaa koko lavan sivun mittaisen matkan yleisön läpi. Saatanan dorkat.

Klubi 26.9.2010:

Thin Air
Summernight Horizon
Dreaming Light
Everything
Closer
Lost Control
Destiny
Empty
Angels Walk Among Us
Deep
A Simple Mistake
A Natural Disaster
Exit Music (For A Film) Radiohead cover Danny akustisesti
Are You There? Danny akustisesti
Judgement
Panic
Temporary Peace
Universal
Hindsight
Parisienne Moonlight
One Last Goodbye
Fragile Dreams

Hurmoksellisen keikkakomeuksen jälkeen olin onnitunut pääsemään samaan kuvaan IHANAN Anneken kanssa ja kuulemaan parhaan Anathema keikan ikinä. Vielä kotonakin piti fiilistellä ennen nukkumaanmenoa, vaikka aamulla olikin kohtuullisen aikainen herätys edessä.

Pähkittyäni puoli päivää Tavastialle lähtemistä näinkin hienon kokemuksen jälkeen tulin kuitenkin hankkineeksi liput myös maanantain keikalle. Saavuimme pelipaikalle Petterin jo aloitettua ja ehdimme kuulla "Pull The Breaks" -kappaleen, joka oli jälleen erityisen komea. Tällä kertaa myös Vincent oli lavalla viimeisen kappaleen aikana. Anneke oli tällä kertaa vielä Klubin keikkaakin parempia ja ihastuttavampi. Kylmät väreet vaeltelivat ympäri lihavaa vartaloani kuulaiden äänteen ottaessa tilan haltuun.

Anathema tykitti 28 biisin setin ja Klubin keikkaan verrattuna intensiteetti oli vähän laskenut. Kyseessä oli tosiaan enemmän rokkikeikka. Jos näitä kahta pitäisi arvottaa toisiinsa nähden, niin kallistun Klubin keikan intiimimmän intensiteetin puoleen. Kiitoksia Anathema. Parhautta on aina hieno kuunnelle, kokea ja aistia. Kokonaisuutenakin kasassa oli sellainen paketti (Petter, Anneke ja Anathema), ettei parempaa voi toivoa.

Tavastia 27.9.2010:

Thin Air
Summernight Horizon
Dreaming Light
Everything
Balance
Closer
A Natural Disaster
Angels Walk Among Us
Presence
A Simple Mistake
Deep
Pitiless
Forgotten Hopes
Destiny Is Dead
Shroud Of False
Lost Control
Destiny
Empty
Panic
Temporary Peace
Flying
Get Off, Get Out
Universal
Hindsight
Are You There?
Parisienne Moonlight
One Last Goodbye
Fragile Dreams

Kiipeilyä Boliviassa 11.7.-7.8.2010, osa I

2010-08-28T09:15:00.004+01:00

Huomattavan kiireisestä aikataulutuksesta johtuen alunperin lähes reaaliaikaiseksi tarkoitettu tarinointi Boliviasta alkaa vasta nyt. Kotiinpaluun jälkeinen välitön työhön adaptoituminen sekä tilapäinen muutto Helsinkiin vei kohtuuttomasti energiaa ja huomiota. Näin ollen aloitan kirjoittamisen tänään ja nyt.

Puoli vuotta kestäneiden valmisteluiden jälkeen heräsin lopulta heinäkuun 11:sta päivän aamuun ja aloitin sen luonnollisesti menemällä töihin. Tämä oli poikkeuksellista, koska kyseessä oli sunnuntai ja herääminenkin tapahtui jo heti kuuden jälkeen. Muutamat rästiin jääneet hommat hoidettuani kiirehdin takaisin kotiin pakkaamaan viimeiset tarpeelliset tavarat. Aamun aikana onnistuin myös punnitsemaan pakkaukseni varsin luotettavalla vaa'alla, jonka näyttöön ilmestyi lukema 21.3kg. Näin ollen saatoi tunkea rinkkaani vielä muutaman itselleni niin kovin rakkaan esineen. Lopulta olin aikaansaannokseeni tyytyväinen ja siiryin linja-autoasemalle. Matka kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää alkoi kello 12.50 bussilla.

Aikaisempien negatiivisten kokemusten perusteella olin varannut kohtuullisen runsaasti aikaa kaikkien lentokenttämuodollisuuksien läpäisemiseksi. Harmikseni check in sujui tällä kertaa nopeasti ja pääsin muitta mutkitta läpi myöskin turvatarkastauksesta. Onnittelin itseäni ja kävin nauttimassa viimeisen ateriani. Tässä kohtaa pääsi kuitenkin käymään niin, että ahtaessani mättöä naamariini viimeiseen passintarkastuspisteeseen oli päässyt muodostumaan kohtuullinen jono. Näin Helsinki-Vantaa onnistui jälleen täyttämään odotukseni tökkivästä palvelusta ja alimitoitetusta henkilökunnan määrästä. Koko lentokenttä, joka joskus on kai ollut oikein maailmanluokkaa, on vajonnut melkoisen kauas aikaisemmasta "loistostaan".

Ensimmäinen etappini kulki Helsingistä Lontooseen. Siirryin välittömästi transfer-tiskille hankkimaan paikat seuraavalle lennolle, ja jouduin tälläkin kertaa toden totta jonottamaan kolmen muun ihmisen kanssa kohtuuttoman pitkään. Epäselvyys johtui enimmäkseen hankalista asiakkaista sekä siitä tosiasiasta, että Heathrown catering -terminaali oli aikaisemmin päässyt palamaan kohtuullisen pahasti. Lohdutukseksi saimme 10 punnan ateriasetelin. Painelin siis tankkaamaan juuri ennen portille siirtymistä. Enkä ollut ihan ainoana tätä suoritetta tekemässä. Hyvillä mielin hyppäsin TAM:n siiville ja matka kohti Sao Pauloa saattoi alkaa. Infernaalisen pitkän lennon aikana katselin ainakin puolet Tim Burtonin elokuvista ja nukuin vain muutaman minuutin mittaisen pätkän. Lento sujui kaikesta valvomisesta huolimatta kiitettävän nopeasti ja seuraavaksi löysinkin itseni Sao Paulon lentokentältä, tehtävänäni kuluttaa miltei 10 tuntia aikaa, ennen seuraavaa Boliviaan toivottavasti päätyvää lentoa.

Aikaisemmin hankitun kokemuksen perusteella totesin ainoaksi vaihtoehdokseni lentokentällä notkumisen. Brasiliassa ei kannata lähteä yrittämään miljoonakaupungin keskustaan välilaskun aikana. Lueskelin siis kirjaa, käyskentelin ympäri kenttää ja nukuin muutaman tunnin aikaa kuluttaakseni. Pyörittyäni koko päivän lähtöporttien keskellä, omani välittömästi ja siirryin bolivialaisen Aerosurin (B737-300) kyytiin. Matkalla oli yksi tekninen välilasku, joka myöhemmin paljastui lähes kahden ja puolen tunnin mittaiseksi koneen vaihdoksi. Perusteita tälle en ihan heti ymmärtänyt. Tässä vaiheessa olin lisäksi sen verran väsynyt, että kuljetin salaa, itsekään sitä huomaamatta, yhden vesipullon turvatarkastuksesta läpi. Asia paljastui vasta kun huomasin kyseisen vesipullon hetkeä myöhemmin. Sanomista ei tullut. Sao Paulosta lensin siis ensin Santa Cruzin Viru Viru -kentälle, josta matka jatkui kohti La Pazin El Altoa. Etenkin viimeinen väli oli maaginen; täysin pimeästä koneesta oli mahtavaa tarkastella täysin kirkasta yötaivasta linnunratoineen. iPodissa soi jälleen kerran Brendan Perryn upea "The Ark". Erikoisuutena ja mielenkiinnon kohteena tällä lennolla oli matkustamon paineen käyttäytyminen, sillä La Pazin kenttähän sijaitsee 4060 metrin korkeudessa. Normaalisti painekorkeus matkustamossa on 2300-2500 metrin välillä. Näin tälläkin kertaa, mutta lähdettyämme liukumaan kohti kenttää alkoi painekorkeus matkustamossa nousta siten, että päästyämme visuaalikierrokseen Suunto näytti 4300 metrin korkeutta. Lennon jälkeen kävin haastatttelemassa koneen kuljettajia. Sain akklimatisoitumisohjeeksi olla juomatta alkoholia ja harrastaa reilusti seksiä...

Päästyäni ulos koneesta liikahtelin korostetun hitaasti, sillä siirtyminen lentäen tasamaalta yli neljään kilometriin on periaatteessa täysin järjetöntä. Laukut löytyivät kohtuullisen odotuksen jälkeen ja läpäistyäni maahantulomuodollisuudet pääsin vihdoinkin La Paziin. Aikaisemmin varaamani kuljettaja odotti nimikyltin kanssa heti terminaalissa ja siirryimme Toyotaan. Matkan aikana keskustelimme matkastani ja Boliviasta yleisesti. Sää oli 2200 aikaan illalla viileähkö. Ensivaikutelma kaupungista oli sadunomainen kaiken pimeyden keskellä. Ihanan ränsistyneitä asumuksia yksi toisensa vieressä ja lopulta upea näkymä laaksoon, jossa koko kaupunki näyttäytyi yhtenä upeana valomerenä.

Pujottelimme serpentiinitietä, koiria väistellen, kohti Hotel Calacotoa. Laskeuduimme aina 3200 metriin saakka. Yön pimeydessä saavuimme hotellille ja saatuani huoneeni painuin nukkumaan. Ensimmäinen yö meni kohtuullisen hyvillä unilla, eikä pahempia oireita ilmaantunut.

Ensimmäinen kokonainen päiväni La Pazissa meni rauhalliseen käyskentelyyn ja huilailuun.

Iltapäivän aluksi lilluin omassa poreammeessani reilun tunnin ja hyppäsin sen jälkeen tutuksi tulleen suharin kyytiin ja matkasin takaisin El Alton kentälle vastaanottamaan retkikunnan pääosia. Anu ja Hanne saapuivatkin pitkällisen odottelun jälkeen tyytyväisinä, mutta yhtä rinkkaa köyhempinä. Hannen rinkka oli jäänyt jonnekin Perun ja Bolivian välille. Tällä matkalla näin myös Illimanin mahtavan massiivin kokonaisuudessaan. Kaupungin taustalla kohoava vuori oli upea näky.

Hotellille päästyämme kävimme välittömästi läheisessä supermarketissa ja siirryimme imperialistisen asuntoni keittiöön kokkaamaan itsellemme komeat pihvit sekä nauttimaan kokateetä ja muutaman oluen. Näillä pohjilla olikin hyvä mennä nukkumaan. Yö oli levoton ja heräsin muutaman kerran ohuen ilman aiheuttamiin vaikutuksiin.

14.7.2010 kirjauduimme ulos hienosta hotellistamme ja siirryimme Hotel Miltoniin 3650 metrin korkeuteen. Tämä erittäin viehättävä 70 -luvun vintagea viimeisen päälle huokuva hotelli sijaitsee keskellä La Pazin vilkkaimpia markkinakatuja Illampun varrella. Käytimme päivän vaeltaen lähiseuduilla ja tutustumalla uuteen asuinympäristöömme.

Kävimme myös sopimassa tulevat kuviot Andean Summitsin toimistolla. Voin kertoa, että kyseistä paikkaa ei ollut ihan maailman helpoin löytää. Kävelimme yli kaksi tuntia ja ainakin kun kysyimme paikallisilta, missä tuo toimisto mahtaa sijaita, saimme vastaukseksi, että tuolla se on kolmen korttelin päässä. Vihdoin perille päästyämme sovimme aikataulut ja samalla Anu rikkoi yhdessä Hannen kanssa toimiston pöydän lasilevyn. Emme kuitenkaan jääneet tästä pahasta teosta kiinni.

Illalla olimme jälleen lähdössä kiertelemään lähikujia kun täysin yllättäen törmäsimme Pekkaan, Ullaan ja Penttiin. Vaihdoimme kuulumisia ja sovimme menevämme illalla porukalla syömään Lunasiin. Akklimatisoitumista jouduttaaksemme söimme illalla valtavan kokoisen laamapihvin ja nautimme kyytipojaksi muutaman oluen. Kuulimme tämän toisen suomalaisen retkikunnan epäonnisesta reissusta johon mahtui revennyttä reisilihasta, ripulia sekä ankaraa keuhkoputken tulehdusta. Kiipeilyvät olivat siis jääneet heiltä tällä kertaa oikeastaan kokonaan väliin. Ilta oli mukava ja painuimme tyytyväisinä huoneisiimme. Ennen nukahtamista lueskelin vielä ostamaani Alain Mesilin erinomaista kirjaa "The Andes Of Bolivia". Mies on kiivennyt Boliviassa tuhansia reittejä ja suorittanut niille myös useimmat ensinousut. Luokitukset olivat F ja ED3 välissä. Kaikkea mahdollista on siis tarjolla.

15.7.2010 heräsin jo aikaisin aamuyöstä kadulta kantautuvaan ankaraan meteliin. Lopullisesti olin pakotettu nousemaan ylös 0630. Paneuduin jälleen Mesilin kirjaan ja menin lopulta aamupalalle 0830. Tarjolla oli kahvia, kokateetä, mehua, leipää, hilloa ja munakokkelia. Hanne oli ilmeisen huonovointinen. Laamapihvin sulattaminen oli elimistölle luultavasti vähän liian kova tehtävä.

Päivän aikana varasimme itsellemme kyydit Cocobananaan ja käyskentelimme ympäri kaupunkia. Selvittelimme myös Hannen rinkan kohtaloa, joka vielä tässä vaiheessa oli kaikille hyvinkin epäselvä. Päätimme käydä tekemässä etukäteistiedusteluja Andean Base Camp -nimisessä firmassa. Saimme selville, että kaikki varusteet saa vuokrattua, eikä hintakaan ole päätähuimaava.

Ehdimme myös käymään supermarketissa tekemässä lisähankintoja sekä täydennyksiä. Hanne oli vähän heikkona ja shoppaili lentoyhtiön piikkiin vaatteita itselleen kävellen Scarpan sisäkengillä. Ruokailun suoritimme viehättävässä Angelo Colonial -nimisessä ravintolassa.

Seuraavan aamun aikaista lähteä silmälläpitäen oli kohtuullisen epämiellyttävää kuunnella koko yö ulkoa kantautuvaa jytää. Sellaisella voimakkuudella, että hotellin ikkunat helisivät bassojen tahdissa.

U2, Olympiastadion, Helsinki 20.08.2010

2010-08-21T12:16:00.005+01:00

Vähän vajaan kymmenen vuoden mittaisen tauon jälkeen pääsin jälleen kerran todistamaan U2 -keikkaa. Aikaisemmat kokemukset ovat vuoden 1997 "Popmart" ja vuoden 2001 "Elevation" kiertueilta. Paljon on tapahtunut maailmassa sitten vuoden 2001 ja paljon on U2 musiikkiakin julkaissut tuon vuoden jälkeen. Oma historiani yhtyeen kanssa alkaa "The Joshua Tree" -albumin ajoilta. Tuolloin vielä varsin nuorena musiikinkuluttajan en täysin päässyt sisään yhtyeen musiikkiin, mutta muistan silti selvästi albumin aiheuttamat tunnetilat. Hyvin nopeaan tahtiin tutustuin myös bändin varhaisempaan tuotantoon ja samalla pääsin imeytymään U2 maailmaan aikaisempaa syvemmälle. Henkilökohtainen fanitukseni huipentui "Achtung Baby" -albumiin. Täydellisesti uuteen suuntaan yhtyettä luotsannut kokonaisuus jäänee U2 takakataloogin kirkkaimmaksi helmeksi. Viimeisimmät albumitkin hyllystä löytyvät, mutta kuuluvat enimmäkseen siihen kuuluisaan "ihan kiva" -kastiin.

20.8.2010 kävelimme kohti Olympiastadionia ja saatoimme jo etäältä havaita massiivisen lavarakennelman hulppeuden. Yli 50 metriin kohoava torni jättimäisen kouran päällä näkyi kauas. Ja koska vuosia edellisestä U2 -kokemuksesta oli takana varsin runsaasti, nousivat odotukset viimeistään stadionin edustalla taivaisiin. Tunne on kaikkiaan hyvin epämiellyttävä. Usein käy nimittäin niin, että näihin odotuksiin ei kukaan kykene vastaamaan. Tunnelma pääni sisällä kiristyi lisäksi äärimmilleen, koska omasta katsomolohkostamme ei paitaa saattanut ostaa kuin käteisellä. Osoitin mieltäni ja lopulta tuohonkin kirottuun myyntipisteeseen saatiin kortinlukija ja tuskani helpottui. Olosuhteiden puolesta kaikki oli täydellistä. D -katsomoon paistoi aurinko kuunnellessamme Razorlightin lämmittelyä. Yhtye oli elementissään lavalla ja sen musisointi oli erittäin energistä. Kappaleetkin toimivat huomattavasti paremmin kuin levyltä kuunneltuna. Edessä olevan megalomaanisen shöyn edellä kaikki Razorlightin ponnistelut vaikuttivat kuitenkin varsin mitättömiltä.

Oletettuun alkamisajankohtaan 2045 mennessä kävi ilmeisen selväksi, että lavalla on jotain vialla ja konsertti ei missään nimessä pääsisi alkamaan "ajoissa". Tuskailimme katsomossa, sillä vielä tässä vaiheessa oletin, että yhtyeen soitolle asetettu takaraja on 2300. Reilun puolen tunnin odottelun jälkeen viimeisetkin roudarit poistuivat lavalta ja kaikki oli valmista. David Bowien "Space Oddityn" soidessa yhtye saapasteli lavalle kuin astronautit konsanaan. Ensimmäisen instrumentaalin aikana tunnelma oli vielä odottava; huolimatta yleisössä vilkkaasti heiluvista sinivalkoisista huiveista. "Beautiful Day" käynnisti koko shown ja ilotulitusta kesti, muutamaa pientä suvantokohtaa lukuunottamatta, reilun kahden tunnin ajan. En ollut erityisemmin tutustunut aikaisempiin settilistoihin, vaikka niitä olinkin vilkuillut, joten odotin jännityksellä jokaista kappaletta. Keikan alkumetreillä kuultiin heti "New Year's Day" ja tämän jälkeen painopiste muodotui yhtyeen uudempaan tuotantoon. Viimeistään "Mysterious Waysin" aikana olin täysin myyty. Yhtye soitti varmisti ja rennosti läpi koko keikan. Ajoittain puuroutuneet sounditkaan eivät onnistuneet pilaamaan tunnelmaan. Stadionilla niistä ei yleensäkään viitsi alkaa erityisesti itkemään.

Tunnelma kasvoi illan pimentyessä. Mahtava lavarakennelma jäi ajoittain miltei sivuosaan, musiikin viedessä kuulijaa. Yhtye kierteli lavaa tasaisen varmaan, ja varmasti harjoiteltuun tahtiin, sillä sen verran kuvauksellisia hetkiä Bono ja muu bändi onnistui screenin kauttakin välittämään. Bonon ääni oli lisäksi hienossa kunnossa ja sitä oli nautinto kuunnella. Ylivoimaisesti hämmästyttävintä oli kuitenkin, jälleen kerran, herra Edgen kitarointi. Mies on sen luokan virtuoosi, visionääri ja taiteilija instrumenttinsa kanssa, että oksa pois. Maailmanparannus pysyi tällä kertaa kohtuullisesti aisoissa, eikä päässyt häiritsemään siinä määrin kuin aikaisemmilla keikoilla. Kokonaisuus oli harkiten toteutettu, enkä usko enää koskaan näkeväni, ainakaan Suomessa, mitään vastaavaa. Maailmasta ei edes löydy kovin montaa yhtyettä, jonka materiaali, potentiaali, näkemys ja karisma riittäisi tuon näytöksen toteuttamiseen. Puuttuu näkemys, kokemus, musiikki tai se jokin.

On toki selvää, että Suomesta ei löydy 104 000:ta ankaraa U2 fania. Osa lipuista menee lisäksi joka tapauksessa ihmisille, jotka eivät musiikista niin perusta. Stadionilla olikin runsaasti pönöttäjiä, jotka ilmeisesti olivat siellä koska siellä kuuluukin olla. Kaikki jotka ovat Porissa jatsailemassa tietävät tämän ihmistyypin. Onneksi kuitenkin suurin osa yleisöstä ymmärsi mistä on kysymys ja jaksoi, suomalaisittain mitattuna, osallistua aktiivisesti musiikin mukana. "Where The Streets Have No Name" (esimerkiksi) on nimittäin sen luokan esitys, että sitä ei kertakaikkiaan vaan voi paikallaan jäpittäen seurata. Hyvät naiset ja herrat, U2 on juuri tarjoillut hienoimman kokemuksen mitä Suomessa on koskaan musiikin saralla nähty. Hienoa ymmärtää sen suuruus ja pystyä se myös tuntemaan.

Settilista perjaintaina 20.8.2010:

Return Of The Stingray Guitar

Beautiful Day

New Year's Day

Get On Your Boots

Magnificent

Mysterious Ways

Elevation

Until The End Of The World

I Still Haven't Found What I'm Looking For

North Star

Glastonbury

In A Little While

Miss Sarajevo

City of the Blinding Lights

Vertigo

I'll Go Crazy If I Don't Go Crazy Tonight / Discothèque

Sunday Bloody Sunday

MLK,

Walk On / You'll Never Walk Alone

encoret:

One,

Amazing Grace / Where The Streets Have No Name

Ultra Violet

With Or Without You

Moment of Surrender

Kiipeilyä Boliviassa 11.7.-7.8.2010, suunnittelu ja valmistelut

2010-07-07T08:16:00.012+01:00

Lähdön hetki lähestyy ja tavarojen sullominen pakkauksiin kiihtyy. Sunnuntaina suuntaamme kolmen hengen retkikunnallamme kohti Boliviaa. Kevään mittaan suunniteltu ja juonittu kiipeilyreissu on ollut odotuksissa jo pidemmän aikaa. Tällä kertaa tavoitteena on päästä tutustumaan vähän korkeampaan ilmanalaan ja samalla reissu toimii oivallisena testinä elimistölle sekä sen sopeutumiselle. Kirjoitan matkakertomusta näille sivuille sitä mukaan kun se vain suinkin on yhteyksien ja tietotekniikan puolesta mahdollista. Tähän ensimmäiseen osaan päätin kirjailla etukäteen tehtyjä suunnitelmia aikatauluineen sekä hieman listaa varusteista. Ja nyt kun näppäimistön ääressä ollaan, niin lisätään tarinaan myös yleistietoa itse Boliviasta.

En muista enää ihan tarkkaan, missä vaiheessa kuluvaa vuotta aloimme oikeasti matkaa suunnitella, mutta tässä vaiheessa voin kuitenkin todeta, että riittävän ajoissa. Suurin osa valmisteluista on edennyt pienten vaikeuksien kautta oikein mallikkaasti ja kaiken pitäisi olla niin valmista kuin valmista Etelä-Amerikkaan asioidessa vain voi olla. Muutamia pienhankintoja on vielä tekemättä ja olen varannut niiden hoitamiseen kolme päivää aikaa. Samaan aikaan sohvalle alkaa ilmestyä tavararöykkiöitä, joiden ainakin koepakkauksen perusteella pitäsi mahtua rinkkaan ja päiväreppuun. Sekä myöskin matkustajalle asetettuihin painorajoihin. Matkatavaraa ruumaan saa änkeä 25 kilon verran ja matkustamoon sitten sen verran kun päiväreppuun kohtuudella mahtuu. Suunnitelman mukaan ongelmia painojen kanssa ei pitäisi tulla.

Reittivalinta osui tällä kertaa seuraavasi: Helsinki-Lontoo-Sao Paulo-La Paz. Jouduin sattuneesta syystä venyttämään lentojen hankkimista vähän muuta ryhmää pidempään ja sain siitä rangaistuksena kahdeksan tuntia. Lennot irtosivat tällä kertaa 1300 euron hinnalla. Tuossa hinnassa on mukana peruutusturva ilman kustannuksia oman tai läheisen terveyden mahdollisesti heikentyessä ennen lähtöä. Lentoyhteys on muutoin varsin kelvollinen, mutta Sao Paulossa odotusta kertyy miltei kymmenen tuntia. Olen jo päättänyt, että tällä kertaa kulutan tuon ajan lentokentällä, sillä aikaisemman kokemuksen perusteella tuon kokoisessa kaupungissa, joka vielä sijaitsee Brasiliassa on aivan liian riskialtista yrittää ehtiä kahdeksassa tunnissa tekemään jotain järkevää. Riski muodostuu lähinnä siitä, että lentokentälle ja lennolle ehtiminen varaantuu kohtuuttomasti. Perillä La Pazissa olen 2145 paikallista aikaa. Mielenkiinnolla odottelen, josko varaamani hotellin tarjoama kuljetuspalvelu on lupausten mukaisesti kentällä odottamassa...

La Paz on yksi maailman korkeimmalla sijaitsevia lentokenttiä. El Alton kansainvälinen lentokenttä sijaitsee 4061 metrin korkeudessa ja koska tasamaantallaaja ei välttämättä pidä kylmiltään kyseistä korkeudesta, tapahtuu hakeutuminen alemmas varsin nopeasti. Pienen etsimisen jälkeen saimme hyvän vinkin hotellista, joka on noin 3200 metrin korkeudessa. Aikaisempien kokemusten perusteella tuon korkeuden ei pitäisi tuottaa itselleni mitään infernaalisia vuoristotaudin oireita. Tuolla kun vielä jauhaa vähän kokapensaan lehteä, niin avot. Pari ensimmäistä yötä vietänkin kyseisessä korkeudessa. Muu seurue tulee perässä päivää myöhemmin ja tarkoituksena olisikin tavata toinen suomalainen retkikunta ensimmäisen päivän aikana jossain päin La Pazia.

Bolivia on yksi Etelä-Amerikan köyhimmistä maista. Brasilian, Paraquayn, Perun, Argentiinan ja Chilen rajanaapurilla ei ole yhteyttä mereen, vaan se on täysin sisämaassa. Asukkaita maassa on noin 10 miljoonaa. Bolivian hallinnollinen pääkaupunki on La Paz, joka on maailman korkeimmalla sijaitseva pääkaupunki. La Pazissa asuu 835000 ihmistä. Maan korkein kohta on Nevado Sajama 6542 metriä. Suurin osa Bolivian luonnonrikkauksista koostuu mineraaleista. Sääolosuhteet maassa vaihtelevat suuresti. Luonnollisesti korkeudesta johtuva viileys on tyypillistä maan korkeimmille osille ja vastaavasti kuuma sekä kostea ilmanala luonteenomaista sademetsille. Turvallisuusolosuhteiltaan Boliviaa pidetään yleisesti huomallisesti parempana kuin rajanaapureitaan. Boliviassa kolme virallista kieltä espanja, quechua sekä aymara. Näistä espanja on ylivoimaisesti hallitsevin. Englantia maassa ei yleisesti puhuta. Bolivian armeija koostuu maa-, meri- ja ilmavoimista. Lentävä kalusto koostuu pääosin helikoptereista ja harjoitussuihkukoneista. Hävittäjäkalustoa maalla ei ole ollenkaan.

Olemme jaksottaneet oleskelumme lähinnä korkeuden mukaaan. Aloitamme sopeutumisen rauhallisesti ja ensimmäinen viikko menee totutellessa 3200-4200 metrin korkeuteen. La Pazin jälkeen suuntaamme kohti Copacabanaa ja vietämme siellä pari yötä ennen kuin tulemme takaisin La Paziin pakkaamaan vuorille tarvittavat tavarat. Ensimmäinen varsinainen kiipeilyllinen kohteemme on Condoririn kansallispuistossa (4400m), jonka ylempiin osiin perustamme ensimmäisen perusleirimme (4680m).

Yhden vuorokauden totuttelun jälkeen lähdemme yrittämään Pequeno Alpamayon (5328m) huiputusta ja matkalla saamme toivottavasti topattua myöskin Tarijan huipun (5242m). Korkeusmetrejä tällä osuudella ei vielä aivan valtavasti kerry, mutta yleinen korkeus huomioiden matka ei oletettavasti ole kuitenkaan kevyt. Suunniteltu reittimimme näkyy alla olevassa kuvassa punaisella.

Näiden ensimmäisten ponnistusten jälkeen käymme jälleen hakemassa vauhtia La Pazista, jossa siis pidämme tavaravarastoamme ja tukikohtaamme koko reissun ajan. Toinen kohteemme on Huayna Potosi, jolla on tarkoitus päästä rikkomaan 6000 metrin raja ensimmäistä kertaa.

Perusleiri perustetaan 4700 metrin korkeuteen ja sieltä kiipeämme seuraavana päivänä yläleiriin (5449m), josta edelleen seuraavana aamuna kohti Huayna Potosin huippua (6088m).

Pyrimme pääsemään perusleiriin tai jopa vähän pidemmällekin vielä saman päivän aikana, jotta olemme valmiita siirtymään takaisin La Paziin huiputusta seuraavana päivänä.

Lämmittelyiden jälkeen vietämme jälleen huilia La Pazissa ja jatkamme sieltä kohti päätavoitettamme Nevado Sajamaa (6542m).

Olemme varanneet kyydit La Pazista Sajamaan ja sieltä edelleen muulit kohti perusleiriä (4700m), jossa vietämme pari yötä. Käymme välillä kiipeämässä kertaalleen yläleiriin (5700m) ja viemme sinne kenties joitain huiputukseen tarvittavia tarvikkeita ensimmäisellä nousullamme. Reitiksi olemme valinneet Normal Routen, joka näkyy alla olevassa kuvassa punaisella.

Varsinaisesti huiputukseen lähdemme aamuyön tunteina. Huippupäivän päätteeksi pyrimme palaamaan perusleiriin saakka. Vietämme siellä vielä yhden yön ja lähdemme seuraavana aamuna marssimaan kohti Sajaman kylää. Olemme varanneet myös varapäiviä Sajamalle ja tarkoituksenamme on luopua alkupään nousuista jos keli tai joku muu tökkii. Päätavoite on kuitenkin Nevado Sajamalla.

Loppuajaksi olemme suoneet itsellemme vapaata oleilua ja tsillailua La Pazissa. Voimme käyttää näitä päiviä myöskin varapäivinä kiipeämiselle. Paluun tapahtuu sitten aikanaan La Pazista samaa reittiä kuin matka sinnekin on Helsingistä kulkenut.

Nokkelampi voikin jo päätellä, että käsillä on kohtuullisen raskas reissu ja tiivis ohjelma. Emme kuitenkaan lähde puskemaan väkisin, se kun näissä hommissa ei koskaan tiedä mitään hyvää, vaan olemme joustavia ja valmiita antamaan periksi ajoissa mikäli sellaiselle tarvetta ilmenee. Yksi tekijä joka Boliviassa vaikuttaa kaikkeen on täysin erilainen bakteerikanta. On erittäin todennäköistä, että olemme enemmän tai vähemmän kipeitä (vatsastamme) ainakin reissun alkuvaiheessa, joten turha höntyily ei auta kokoisuuden kannalta mitään.Peruslääkelaukkumme sisältö näyttää suunnilleen tältä:

-Paramax rap 500mg (Päänsärkyyn ja lieviin vuoristotaudin oireisiin)
-Ödemin (Vuoristotaudin oireisiin alkuvaiheessa jos Paramax ei auta tarpeeksi)
-Burana 600mg (Lihassärkyihin ja rasitusvammoihin)
-Imocur 2mg ja Osmosal (Ripuliin)
-Azitromycin gea 250mg (Hengitystieinfektioihin, poskiontelotulehduksiin ja kambyloon)
-Flagyl 400mg (giardiaan)
-Ciprofloxacin bmm 500mg (Kuumeisiin vatsatulehduksiin)
-Betadine voide (Hiertymiin)
-Jodisprii (Juomaveden puhdistukseen sekä desifiointiin)
-Neuloja, ruiskuja, ensiapulaukkuja, maitohappobakteereita ja muuta yleistä sälää

Näillä pelimerkeillä lähdetään siis liikenteeseen. Mikäli ehdin ennen lähtöä muokata tähän sopivan varustelistan, niin liitän sen sitten seuraavaan postaukseen.

Kuvat tässä tekstissä eivät ole omiani vaan mm. seuraavista lähteistä: madteam.madteam.net, wikipedia, worlphotography.com

Kent "En Plats I Solen"

2010-07-01T17:52:00.002+01:00

Ohoh. Suoraan puskasta. Tuntuu, että Kentin edellisestä levystä ei ole vielä toviakaan, kun jo uutta pukkaa. Nykyinen maltillinen julkaisutahti on näköjään turruttanut sen verran kovasti, että ei edes osaa odottaa näin lyhyellä paloajalla.

Kentin asteittainen siirtyminen elektronisempaan ilmaisuun on tapahtunut maltillisella tahdilla. Edellinen "Röd" tosin oli jo selkeämpi kumarrus koneille ja elektronisemmalle soundille. Vaikka yhtye kiistääkin tietoisesti luopuneensa tuosta edellisen levyn koneellisuudesta, ei sitä kuitenkaan voi olla huomaamatta uutta albumia kuunnellessa. Ensimmäiset singlemaistiaiset eivät jättäneet ensi kertaa ilmaantuessaan mitään erityisen makeaa jälkimakua, mutta muutaman toiston jälkeen juoni alkoi paljastua aavistuksen yksinkertaisemmallekin musiikinkuluttajalle. Kuuntelin levyn ensimmäisen kerran taustamusiikkina ja huomasin vähän väliä juuttuneeni kuuntelemaan sitä ajatuksella. Ja uudelleen.

Hyvältä soudaava ja melodisesti erittäin loistava albumi onnistui koukuttamaan nopeasti. Kentin tuotannon helmet tähän mennessä ovat omasta mielestäni olleet "Isola" sekä "Hagnesta Hill", joista etenkin jälkimmäistä voidaan pitää jopa klassikkona. Pystyn aistimaan tältä uudelta levyltä samoja tunnetiloja, vaikka musiikillisesti ollaankin aivan muualla. Kokonaisuus on vahva ja albumilta löytyy se yksi pakollinen Kent-standardiksi muodotuva kappale. Tällä kertaa se tulee olemaan "Skisser För Sommaren". Mikäli se onnistuu säilyttämään muotonsa kääntymättä "Sommaren Är Kort" -hoilaukseksi myöhempien kuunteluiden myötä. Ehkä pelkoni on kuitenkin liioiteltu. Ja kukapa ei tämän levyn kuunneltuaan haluaisi vanhalle Ulleville? Ja sinne päästyään hiljentyä "Passagerare" -kappaleen soidessa taustalla.

Täytyy antaa Kentille jälleen kerran hyvät pisteet tästä hienosta albumista. Ja vielä hienommista melodioista. Levyn ilmestymisajankohta synnyttää siitä epäilemättä pieneen päähäni pienen kesälevyn 2010. Kent tapaa Human Leaguen ja Ultravoxin. Hyvä.

9/10

Alppikiipeilyä Sveitsissä 31.5.-10.6.2010, osa III

2010-06-30T19:08:00.007+01:00

Luovuttuamme matkasta Chamonixiin epäonnistumaan, päätimme suunnata nenämme kohti Zurichiä. Ajelimme maisemareittiä kiireettä kohti kaupungin sykettä tarkoituksena viettää kuitenkin yksi jollain leirintäalueella ennen kummitätini mökille siirtymistä. Matkalla ajelimme yhden Sveitsin hienoimman passin, Klausenpassin, läpi. Valittevasti keli oli hivenen pilvinen niillä korkeuksilla, mutta matkalla pystyi silti aistimaan valtava pudotuksen heti erittäin kapean tien reunalta. Huomattavien etsimistalkoiden jälkeen päädyimme kuitenkin Zurichin järven rannalla sijaitsevalle leirintäalueelle. Hinnaltaan kalliihko ja tunnelmaltaan kaoottinen (verrattuna aikaisempiin maalaisalueisiin) paikka oli periaatteessa varsin kelvollinen, mutta sen tunnelma oli jotain muuta kuin mihin olimme aikaisemmin tottuneet.

Mikäli Zurichin ympäristössä aikoo joskus autoilla kannattaa ehdottomasti jättää keskustan kiertelyt suosiolla väliin ruuhkien ja lähes mahdottoman pysäköinnin vuoksi. Taskukokoinen suurkaupunki on kuitenkin oivallinen kohde tarkastaa jalkaisin ja ratikoilla sekä laivoilla. Sieltä löytyy kaikkea; kalliita luksuskauppoja, halvempia perustavarataloja ja erikoisempia erikoisliikkeitä (suklaata), järvi, puistoja ja hieno vanhan kaupungin puoli jossa suurin osa iltaelämästä tapahtuu. Vanhan kaupungin alueella kannattaa myös ehdottomasti käydä illallistamassa pitkän kaavan mukaan. Oivallisia ravintoloja on pilvin pimein.

Yövyimme siis järven rannalla yhden yön ja siirryimme siitä kätevästi autoillen kummitätini mökille. Vietimme siellä mukavan iltapäivän ja illan. Nautiskelimme tuoretta parsaa kinkun, voikastikkeen ja perunoiden kanssa. Tarjolla oli luonnollisesti myös runsaasti viinejä ja saattoipa olla, että huitaisimme muutaman oluenkin kyytipojaksi. Näiden nautintojen jälkeen uni tuli kohtuullisen mukavasti silmään tunnelmallisessa ympäristössä.

Keskiviikon vietimme kaupungilla ja saimme nauttia oivallisesta säästä koko päivän. Lievän punoituksen saattelemina siirryimme takaisin mökille ja pakkasimme tavaramme seuraavan aamun kotiinlähtöä ajatellen. Päivän päätteeksi ihailimme lähes 360 vuoristomaisemaa ja tähyilimme kiikareilla Eigeriä, Mönchiä ja Jungfrauta, sekä tietenkin Zurichin valoja. Tyytyväisinä painuimme nukkumaan.

Kotimatkasta ei sinällään ole mitään erityisempää kerrottavaa, sillä se sujui suunnitellusti. Palasimme Riikan kautta Helsinkiin ja jatkoimme sieltä kumpikin omille tahoillemme monta kokemusta rikkaampina. Ihon väri oli kohtuullisen hyvin muuttunut matkan aikana, joten kesäisen olemuksen kohentamista on hyvä jatkaa tästä eteenpäin.

Hintatietoja:

-Interlaken 2 henkeä, auto ja teltta 29chr/yö
-Täsch 2 henkeä, auto ja teltta 4 yötä 106chr
-Leirintäalue Zurichissä 2 henkeä, auto ja teltta 45chr/yö
-Kaasut 6-7chr/kanisteri
-Jungfraujochbahn 157chr/henkilö (10 päivää voimassa)
-Ruoka on vähän kalliimpaa kuin Suomessa
-Bensa on suunnilleen samanhintaista kuin Suomessa
-Auto 220€/10 päivää
-Lennot n.220€/henkilö (+jotain maksuja tavaroista)

Zermatista helpohkosti saavutettavissa olevat 4tonniset (noin aluksi):
-Matterhorn 4478m
-Breithorn 4164m
-Kastor 4228m
-Pollux 4092m
-Dufourspitze 4634m
-Liskamm 4527m
-Strahlhorn 4190m
-Rimpfischorn 4199m
-Allalinhorn 4027m
-Alphubel 4206m
-Täschhorn 4490m

Jungfraujochilta helposti tavoitettavat vuoret:
-Mönch
-Jungfrau
-Eiger

Kiitokset:

Mikko, Kummitäti ja Pertti

Alppikiipeilyä Sveitsissä 31.5.-10.6.2010, osa II

2010-06-22T15:15:00.011+01:00

Matkan taittuessa maltillisesti, mutta takuuvarmasti ehdimme moneen kertaan pähkäillä Zermatin alueen vuorien lumitilannetta. Aikaisemmat kokemuksemme kun tältä reissulta eivät olleet kovinkaan positiivisia. Päätimme kuitenkin jättää suurimman tuhkanripottelun tuonnemmaksi ja keskityimme ajamiseen. Olimme ilmeisesti liikkeellä kansallisen juhlapäivän jälkimainingeissa, sillä sen verran useat ravitsemus- ja kauppaliikkeet olivat pitkin päivää suljettuina. Tämä johti siihen, että myöhemmin illalla oli tarjolla puuroa ja omena-kaneli-pussikeittoa, joka sinällään on varsin maittava iltapala.

Saavuimme Täschiin iltapäivän kupeessa ja löysimme varsin pian keskeisellä sijainnilla varustetun leirintäalueen. Ajoimme muitta mutkitta kassalle ja löimme leirimme pystyyn huolellisesti valitulle paikalle. Juna-asema ja kylän keskusta olivat molemmat hyvin saavutettavissa ja mukava jokikin kiemurteli teltan takapihalla. Kuriositeettina mainittakoon, että joen takana kulki taajaan juna. Ja tuo juna piti varsin moninaisia ääniä ympäri vuorokauden...

Selvittelimme tilannetta lyhyesti ja päätimme lähteä seuraavana aamuna Zermatin kylälle selvittelemään Alpine Guidesien näkemyksiä reittien kuntoihin sekä vuorilla vallitsevaan lumitilanteeseen. Ohjelmassa ei siis ollut enää muuta kuin iltatoimet ja siirtyminen levolle. Kunnes törmäsimme epätoivoisiin ruotsalaisiin. Kolmen hengen porukka oli ollut Mont Blancilla, mutta ilmeisesti akklimatisoituminen ei ollut sujunut aivan suunnitelmien mukaan, sillä nousu Chamonixin alueella oli pitänyt keskeyttää jo ennen alkamistaankaan. Juttelin pitkän tovin Monte Rosan -alueen mahdollisuuksista ja leiripaikoista. Epäilimme tosin alueella olevan lunta enemmän kuin tarpeen on. Muutoihan Zermatista pääsee kiipeämään vaikka kuinka monta nelitonnista.

Aamulla nousimme ylös kohtuullisen varhain ja mutustelimme aamupalat naamariin. Tämän ruutiininomaisen operaation jälkeen suuntasimme kulkumme kohti juna-asemaa ja päädyimmekin siellä nopeasti lippuluukkujen kautta junaan. 20 minuutin matka sujahti nopeasti ohitse ja saavuimme Zermatin asemalle havaitsemaan, että myös suomenkielinen tervetuloa -teksti oli maalailtu asemalaiturin seinään. Jo varhaisessa vaiheessa kävi selväksi, että päivästä tulee kuuma ja komea. Tallustelimme Alpine Guidesin toimistolle verkkaiseen tahtiin, käytyämme ensin turisti-infossa, joka sijaitsee aivan juna-aseman vieressä. Selvittyämme vuorioppaiden pääpesään saimme havaita sen olevan kokonaan suljettu seuraavan kahden viikon ajan. Ilmeisesti tilanne lumen suhteen alueella oli niin huono, että oppaatkin olivat näin kausien välissä kokonaan luovuttaneet...

Päivän selvittelyn lopputuloksena päätimme lopulta lähteä jalkapatikassa, kevyellä varustuksella lunta halveksuen yrittämään Matterhornia Hörnlin harjannetta hyväksikäyttäen. Iltasella pakkasimme tavaramma ja päätimme yöpyä taivasalla, mikäli majalla oleva talvihuone sattuisi olemaan kiinni. Aikataulukin tulisi olemaan varsin vapaa, sillä yksikään hissi tai juna ei tulisi auttamaan meitä pääsemään vuoren juurelle. 1815 tavarat oli pakattu ja viimeisen ehtoollisen jälkeen siirryimmekin teltan kätköihin suorittamaan pakollisen lepäyksen.

0700 aamusta olimmekin jo matkalla kohti Zermattia päästäksemme aloittamaan lähestymismarssimme. Alku oli erittäin lupaava sillä etenimme joen väärää puolta hyvän matkaa, vain todetaksemme asian todellisen laidan hetkeä myöhemmin. Käännyimme siis takaisin ja peruutimme aina edelliselle sillalle saakka. Vaihdoimme puolta ja jatkoimme matkaa. Etenimme varsin maltillisella tahdilla, sillä olimme varanneet aikaa nousulle koko päivän. Itse kärsin heti alkumatkasta tutuista hengitysvaikeuksista, enkä meinannut saada hengitettyä ollenkaan. En antanut tämän kuitenkaan häiritä, sillä se ei johtunut korkeudesta vaan sydämestä tai jostain muusta elimellisestä, vielä diagnosoimattomasta sairaudesta.

Toki reitillä oli nousua kaikkiaan 1800 korkeusmetriä, joten saattaahaan siinä tervekin mies vähän hengästyä. Pidimme lounastauon noin puolessavälin matkaa upean auringon ja maisemien keskellä.

Muutoin varsin miellyttävä nousu alkoi kääntyä tuskien taipaleeksi lumirajan tullessa vastaan. Erittäin märkä ja raskas lumi alkoi muuttua upottavaksi ja vajoamista tapahtui keskimäärin joka neljännellä askeleella ja ajoittain pohjakosketus syntyi vasta kun lunta oli napaan saakka. Matterhorn ei kohteena ole kovinkaan suosittu, sillä jouduimme pitkin matkaa potkimaan omat askeleet hankeen.

Perkele, että ainakin omat jalkani menivät komeasti hapoille. Olin juuri rypemässä eräässä kohtuullisessa suurmäen alastulorinteeseen verrattavassa nousussa kainaloitani myöden hangessa, kun jouduin toteamaan, että nyt ei pääse enää mihinkään. Onneksi samaan kaksi sveitsiläistä vuoristokaurista saavutti meidät ja otti vetovastuun lähestymisreitin loppujyrkille. Sinne jannut painoivat lumi pöllyten.

Vajaan yhdeksän tunnin päätteeksi olimme hinanneet itsemme Hörnlin majalle. Iloksemme huomasimme talvihuoneen olevan auki, juoksevan veden mahdollisuuden sekä lisäksi mitä upeimman sään vallitsevan. Itse oli umpiväsynyt ja jalkani osittain vailla tarkempaa tuntoa, sillä La Sportivan kengät olivat aivan täynnä vettä.

Tietäähän sen jokainen paljonko hymyilyttää sukat läpimärkinä vaikka pakkasta ei edes olisi. Upeat maisemat, aurinko ja kuuma eväs kuitenkin auttoivat miehen takaisin eloon ja toivonkipinä syttyi siinä samalla. Tutkailimme reittiä ja minä yritin samalla epätoivoisesti kuivatella 14400 kiloa painavia kenkiäni. Varmaan arvaattekin miten hyvin se onnistui...

Juttelimme auringonoton yhteydessä sveitsiläisten kanssa ja saimme kuulla heidän olevan menossa vetämään NORDWANDia. Enempää ei tarvitsekaan selittää. Ja sinne nuo kaksi seuraavana aamuna kolmen jälkeen painoivatkin.

Itse lähdimme liikkeelle jossain 0400-0500 välissä auringon jo noustua. Upea aamunkajastus oli seuranamme kun otimme ensimmäiset askeleemme Matterhornin huippua kohti. Mikko lähti tunnustelemaan reittiä ja itse suuntasin perään. Tiesin jo tässä vaiheessa, että missään tapauksessa en pääse tuskitta huipulle, sillä varpaani olivat tunnin jälkeen aivan umpijäässä märissä kengissä ja reiteni puolestaan aivan tulessa.

Muutaman tunnin rimpuilun jälkeen käännyimme takaisin ja homma oli siinä. Hyviä puolia asiassa oli se, että tunnin kuluttua Matterhorn olikin jo jymähtänyt puoliksi pilveen ja keli muuttui huomattavasti huonommaksi.

Suljettuamme talvihuoneen sisäänkäynnin poistuimme, sen vähän mitä oli - antaneena. Lähdin pää painuksissa ja syvä tuska sielussani seuraamaan Mikkoa alas laaksoon. Painoimme märässä lumessa ja muljahtelimme ajoittain sinne ties kuinka syvällle. Pilvet laskeutuivat perässämme ja varpaani olivat taas aivan umpijäässä märissä kengissäni, joilla olin tässä vaiheessa jo päättänyt heittää pituutta telttapaikkamme takana virtaavaa jokea kohden. Visualisoin tätä kostoani rämpiessäni lumessa. Onneksi hetken kuluttua satoi vähän vettäkin. Oli muuten mielenkiintoinen hetki miettiä ruokatauolla, että ottaako kengät pois vai eikö ota.. Varpaat ja sukat aivan läpimärät ja jäässä. Ja vielä enemmän jäässä tauolla.. Otin kuitenkin kengät pois ja puristin isoimmat vedet sukista sekä tyhjensin kengät perinteisellä kaatamisotteella. Voi veljet, että oli muuten mukava laittaa ne hetken päästä takaisin jalkaan..

Laskeutumiseemme meni noin 4.30 ja jatkoimme melkein samoilla höyryillä Zermattiin saakka. Leiripaikalla leväytimme KAIKKI tavaramme kuivumaan ja kääntelimme niitä lopulta auringonpaisteessa. Keli oli siis tehnyt päivän aikana melkoisen täyskäännöksen. Totesimme kiipeilyjen oltu kiipeilty ja lähdimme suunnittelemaan siirtymistä kohti Zurichiä, jossa olimme päättäneet viettää muutaman yön kummitätini mökillä. Mietimme tosin vielä hetken, josko lähtisimme vielä epäonnistumaan Chamonixiin, niin tulisi käytyä läpi oikeastaan kaikki Alppien kiipeilyaktiviteettimestat...

Säästän yhteenvedon ja loppumatkan vielä osaan III, sillä sen verran jaaritteluksi tämäkin sepustus lopulta meni...

Alppikiipeilyä Sveitsissä 31.5.-10.6.2010, osa I

2010-06-14T20:45:00.009+01:00

Otsikko saattaa tässä yhteydessä olla vähän harhaanjohtava, mutta mukava reissu oli kuitenkin omaan henkilökohtaiseen suosikkimaahani. Suomen lisäksi siis tietenkin. Alunperin matkaan oli tarkoitus lähteä vähän suuremmallakin porukalla, mutta niin vaan kerran menoja ilmaantui yhdelle jos toisellekin ja lopulta pakkasimme tavaramme Mikon kanssa kahdestaan. Reissua muotoiltiin pitkin kevättä ja vaikkakin aikainen ajankohta tiedettiin pieneksi riskiksi, olivat uutiset lumien sulamisesta vielä 2-3 viikkoa ennen reissua rohkaisevia ja matkaan kannustavia. Tiedossa oli myös se, että perusturistit eivät varmastikaan olisi tukkimassa tietä missään matkan vaiheessa. Periaatteellisena ratkaisuna päätettiin lähtökohtaisesti yöpyä teltassa ja käyttää paikallisia leirintäalueita tähän tarkoitukseen. Aikaa matkaan varattiin 31.5.-10.6.2010.

Lennot varasimme Air Balticilta ja niihin hupeni reilu 200 euroa henkeä kohden. Reitti kulki Riikan kautta niin kuin kaikki muutkin kyseisen yhtiön lennot lähtökohtaisesti kulkevat. Tavaraa sai ottaa mukaan yhteensä 28 kiloa siten, että 20kg ruumaan ja 8kg putkeen. Näillä perusteilla mukaanotettavat tavarat punnittiin ja tasattiin reissaajien kesken. Mittauksen osoittautuivat kohtuullisen tarkoiksi ja muutama ylimääräinen kilo jäi vielä käytettäväksi. Lopullinen tavaraluettelo julkaistaan tämän kertomuksen kakkososan koonnoksessa, jossa on muitakin vinkkejä ja hintatietoja matkan varrelta.

Heti alkumeteristä kohtasimme muutamien pieniä vastoinkäymisiä, sillä Helsinki-Vantaalla oli maanantaina aamutuimaan töissä ainoastaan yksi check in -virkailija ja tämä tarkoitti sitä, että kahden tunninkaan jonottaminen ei riittänyt normaaliin portille ehtimiseen. Käsittämätöntä toimintaan. Helsinki-Vantaalla on taas kerran pitkä matka kansainvälisen tason lentokentäksi. Lopulta, virkailijan soitettua portille, pääsimme rynnistämään koneelle ohittaen mielettömän jonon turvatarkastuksessa. Portilla saimme kuitenkin kuulla, että lento on myöhässä ainakin tunnin teknisen vian vuoksi. Tuon ajan odoteltuamme selvisi, että koko lento on peruttu ja näin suuntasimmekin hakemaan tavaroitamme hihnalta. Mikko arveli rinkankin jo hukkuneen tässä välissä ja kas kummaa, näin oli todellakin päässyt käymään. Selvittelyiden päätteeksi tavarat löytyivät ja meidät selvitettiin Finnairin suoralle lennolle Zurichiin. Aikataulusta olimme tässä vaiheessa myöhässä noin kuusi tuntia. Menimme suosiolla ottamaan arskaa ja suorittamaan ensimmäisen valloituksemme tällä reissulla.

Päästyämme lopulta Zurichiin 1900 aikoihin odottelimme matkatavaramme ja suuntasimme autovuokraamoon tavoitteena suoritua mahdollisimman pikaisesti tien päälle kohti Interlakenia. Toimitus vuokraamossa sujuikin kohtuullisen nopeasti ja suuntasimme 1.2 litraisella moottorilla varustetun Citroenin kohti etelään. Pienten alkukankeuksien jälkeen pääsimme sinuiksi navigaattorin sielunelämän kanssa (koska kyseinen laite oli ensimmäistä kertaa ulkomailla) alkoivat suunnat hahmottua ja matka taittua. Painelimme suuremmitta tauoitta Interlakeniin etsimään alustaa teltallemme. Navigaattorin ajantasaisuus jäi hivenen arveluttamaan, sillä sen verran pitkään haeskelimme leirintäalueita. Löydettyämme lopulta varsin asiallisen paikan painuimme muitta mutkitta nukkumaan ja heräsimme lopulta aamulla kohdataksemme varsin äkäisen leirintäalueen pitäjän, joka oli pahoittanut mielensä siitä, että emme olleet heti 0800 rekisteröitymässä. Pureskelimme aamupalaamme ja suuntasimme sen jälkeen hoitamaan muodollisuudet.

Tavoitteenamme oli päästä vielä tiistain aikana Jungfraujochille varsinaisen aiheemme pariin, mutta aikaa piti vielä käyttää tavaroiden pakkaamisen, sääennusteen selvittämiseen, ruoka- ja kaasutäydennysten tekemiseen sekä itse alueelle siirtymiseen. Interlakenista emme ihan kaikkea löytäneet, mutta saimme tavaramme pakattua ja eväät hankittua, joten suuntasimme kohti Gridelwaldia ja hankimme matkalta vielä kaasut keittimeen.

Grindelwaldissa kävimme selvittelemässä säätilannetta ja samalla Eigerin, Mönchin ja Jungfraun reittien kuntoa sekä lumitilannetta. Tiedot eivät olleet kovinkaan rohkaisevia, sillä saimme heti kohta tietää, ettei Eigerille ole mitään asiaa sen huonon kunnon vuoksi ja Jungfraujochillakin lunta olisi riittävästi. Suuntasimme hivenen allapäin kohti juna-asemaa, josta olimme jo aikaisemmin ostaneet 157 sveitsin frangin arvoiset menopaluuliput Jungfraujochille. Lipulla saa liikkua 10 päivää, kunhan ei vaan tule välillä takaisin lähtöpistettä kohti. Matkasimme siis lopulta päivä viimeisellä junalla Euroopan korkeimmalle asemalle. Sää oli matkalla kohtuulisen huono ja Eigerin pohjoisseinän jylhyys jäi tällä kertaa kokematta. Kleine Scheideggissä olimmekin ainoat ihmiset, jotka junaan nousivat.

Matka yläasemalle kestää miltei kaksi tuntia ja sen aikana on muutamia maisemapysähdyksiä sekä katsaus kohta 100 vuottaa täyttävän radan historiaan. Jungfraujochilla painelimme miltei samantien kohti jäätikköä ja loikkasimme matkalla suljetun portin yli päästäksemme tunneliin joka vie jäätikölle.

Ennen ulostautumista vaihdoimme vielä vaatetusta, sonnustauduimme jäärautoihin sekä valjaisiin. Kohtuullisen hyvän kelin vallitessa mietimme mahdollisuuksiamme ja päädyimme lopulta suuntaamaan Mönchin harjanteelle telttailemaan. Ja kuten arvata saattaa noin 3500 metrin korkeus tuntui keuhkoissa jokaisella askeleella. Olimmehan tulleet ko korkeuteen suoraan junalla ja vielä alavilta mailta. Selvitellessämme köyttä siirtymistä varten saimme huomata kuinka nopeasti keli alueella voi vaihtua; nostettuamme katseemme jaloistamme takaisin ylös oli koko maisema ympäriltämme hävinnyt pilveen.

Otimme siis arviosuunnan kohti harjannetta ja lähdimme tamppaamaan hengästyneinä kohtuulliseen hankeen.

Harjanteelle päästyämme valitsimme parhaan mahdollisen paikan teltalle ja ryhdyimme lapiohommiin. Aika ajoin kiivaaksi päässyt laipioimistahti hiipui yleensä samantien melkoiseen hengenhaukkomiseen. Rakennettuamme pienet suojamuurit teltan ympärille laittauduimme söymään ja huilalemaan teltan sisuksiin. Mikolla oli omaani huomattavasti suurempi lusikka.

Olimme jo aikaisemmin jäätiköllä todenneet, että olisi hienoa päästä kiipeämään Mönchin harjanne siten, että traversaisimme koko vuoren ja tulisimme takaisin teltalle Mönchsjochhutten kautta. Jungfraulle suunnittelimme yrittävämme mielenkiintoiselta näyttävää harjannereittiä pitkin alkaen juna-asemalta. Vasta myöhemmin selvisi, että kyseinen reitti on vaikeusasteeltaan D:tä ja sen kiipeämiseen kuluisi 7-8 tuntia. Perusreitti huipulle näytti niin pahalta, että saatoimme hylätä sen käytännössä heti ensi katsomalta.

Lepopulssin jyskyttäessä alussa vähän toistasataa tasailimme hengitystämme ja pitelimme lumisadetta pari päivää ja yötä. Telttaa kaivettiin hangesta useampi kerta päivässä, eikä tarpeilleenkaan viitsinyt ihan joka kerta lähteä edes teltan ulkopuolelle. Näin siis vietimme aikamme Mönchin harjanteella. Lopulta tulimme siihen tulokseen, että vaikka keli paranisikin, ei lumitilanne (lumivyöryriski) ihan hetkessä mahdollistaisi huiputuksia. Näin päätimme pakata leirimme ja lähdimme alas aurinkoisen sään vallitessa. Rinteet olivat kuitenkin jäätyneet ja kovettuneen lumikerroksen alla oli 30 senttiä kuulalaakerilunta. Päätös oli lopulta kohtuullisen helppo tehdä. Ja sitä lunta tuli muuten paljon. Loimme vielä viimeiset silmäykset komeisiin maisemiin ja lähdimme laskeutumaan. Ensi vuonna sitten uudelleen. Alue on kuitenkin hieno ja siitä pääsee helposti kolmelle huipulle.

Suunnitelmien muutoksesta huolimatta suuntasimme toiveikkaina kohti Zermattia ja Matterhornia. Autoiluun kului aikaa 3 tuntia, joskaan emme pitäneet mitään kiirettä ja ajelimme komean serpentiinitien kautta kohti seuraavaa määränpäätämme. Sää ajomatkan aikana oli puolipilvinen ja maastonmuodot moottorille kohtuullisen rankkoja..

Extreme Run, Vantaa 22.5.2010

2010-05-24T16:54:00.004+01:00

Viikonloppu hurahti jälleen kerran nopeasti ohi. Helteet vaihtuivat viileiksi sateiksi ja tsillailu arjen aherrukseksi. Viikonloppuun mahtui kuitenkin runsaasti pellonmuokkaustehtäviä vanhempien farmilla. Harmittavan kovaksi päässyt pintamateriaali pakotti möyhimään itseään neljään kertaan ennen kuin siementä oli mahdollista asettaa kasvamaan. Ja mikäs siinä; minähän möyhensin.

Lauantaina oli vuorossa kevään sporttailun kohokohta, Extreme Run 2010 Vantaalla. Ensimmäistä kertaa järjestetty maasto- ja estejuoksutapahtuma oli kerännyt paikalle maksimimäärän osallistujia, sillä 2000 kilpailijan raja täyttyi jo hyvissä ajoin ennen kilpailua. Olosuhteet lauantaina olivat lähes täydelliset. Aurinko paistoi varsin lämpimästi täydeltä taivaalta ja hyvä tunnelma vallitsi jo Tikkurilassa, josta oli järjestetty kyyditykset kilpailupaikalle. Saatuamme porukan kokoon hyppäsimme bussiin ja siirsimme itsemme tapahtumapaikalle. Auringonpaisteen alla oli melkoinen kuhina ja ihmiset etsivät omaa kilpailijanumeroaan listoista saadakseen osallistumismaksuun kuuluvan tuotekassin sekä ajanotossa käytetyn sirun haltuunsa.

Suoritimme muodollisuudet pikaisesti ja kiskoimme kisa-asut yllemme narikkana toimineella tenniskentällä. Tämän jälkeen siirryimme suorittamaan rituaalinomaista alkulämmittelyä urheilukentän nurmelle lukuisten kanssakilpailijoiden sekaan. Tunnelma oli loistava, sillä musiikki pauhasi ja ihmiset olivat erityisen hyväntuulisia; osa jopa varsin hassusti pukeutuneita. Tapahtumassahan oli erikseen kilpa- ja hupisarja. Näiden kahden kategorian ero oli siinä, että hupisarjassa 5km kierroksia sai kiertää haluamansa määrän ja samoin sai kiertää ne esteet joita ei halunnut suorittaa. Kilpasarjassa luonnollisestikin juostiin koko 15km matka ja suoritettiin siinä sivussa kaikki esteet.

Lähtöalueelle ryhmittymisen jälkeen innokas lauma juoksijoita odotteli malttamattomana lähtölaukausta ja lopulta suuri massa syöksyi reitille ja kohti ensimmäistä estettä. Kiihdyttelin maltillisesti ensimmäisen kolmanneksen joukossa kohti Goljatin portaita ja pääsinkin kohtuullisen pienen jonottamisen jälkeen jatkamaan matkaa. Ensimmäinen todellinen pullonkaula tuli vastaan toisella esteellä (narutikkaat) jossa jouduin odottamaan arviolta yli 10 minuuttia. Tämän tukoksen selvittyä matka sujuikin kohtuullisen sujuvasti. Ensimmäisen kierroksen loppupuolella jouduin kuitenkin toteamaan mystisen sairauteni tuomat ongelmat pallean liikkeen rajoittuessa siten, että hengitys muuttui jälleen kerran pinnalliseksi ja rintarangan ympärillä olevat lihakset samalla kiveksenkoviksi. Matkanteko jatkui siis tästä eteenpäin rauhallisesti hölkäten ja tavoitteellisen suorittamisen saattoi unohtaa.

Kivuista ja muista pikku tuntemuksista huolimatta etenin maltillisesti kierros kierrokselta ja matkan taittui mukavasti hyvässä säässä ja tunnelmissa. Ensimmäisen kierroksen jälkeen romuautoeste, samoin kun Goljatin portaat, oli suljettu liiallisen loukkaantumisriskin vuoksi. Tämä oli hivenen harmillista, sillä esteitä olisi saanut olla luvattu määrä 33.

Kilpailun päätteeksi oli tietenkin mukava tulla maaliin ja hörpätä muutama mukillinen juomaa, siirtyä uimahallin tiloihin saunomaan ja lillumaan altaaseen sekä lopuksi nauttia yksi huurteinen alueella olleessa baarissa. Hyvillä mielin lähdimme porukalla kohti bussia ja ansaittua päivällistä. Bussimatkan aikana taivas repesi ja salamat loivat hienon tunnelman ukkosen piiskatessa maisemaa. Tapahtumasta ja päivästä jäi kokonaisuudessaan erittäin positiivinen kuva ja hyvä mieli. Ensi vuonna olen varmasti paikalla. Ja niin kannattaa sinunkin olla!

The Dillinger Escape Plan "Option Paralysis"

2010-05-15T13:58:00.002+01:00

Täsmällisesti soitetun rankan metallin uuslähettiläät ovat jälleen täällä. The Dillinger Escape Plan on jo pitkään kulkenut sekoilumusiikin eturivissä ja edellisellä "Ire Works" -albumilla annetut lupaukset lunastetaan uudella "Option Paralysis" -levyllä. Lukuisten yrittäjien joukosta Dillnger on yksi harvoista, joka on onnistunut jalostamaan haastavan toimintakenttänsä kestävään ja kiinnostavaan muotoon. Haasteellisen kuuloisen musiikin tekeminen kun muodostuu helposti itseisarvoksi. Rajuja ryntäyksiä ja seinää päin ajoja on luvassa tälläkin albumilla, mutta mukana on myös paljon muuta. En ehkä sano, että herkkiä hetkiä ja ballaadeja, mutta kategoria huomioonottaen ainakin sinnepäin.

Jos Meshuggah työstää tanakasta ja taitavasti, Faith No More vähän kevyemmin, mutta sitäkin kiinnostavammin, niin The Dillinger Escape Plan asettuu sujuvasti näiden kahden universaalisestikin loistavan ryhmittymän välimaastoon. Mika Pattonhan on työstänyt yhden EP:n verran musiikkia Dillingereiden kanssa. Etsimisen ajat ovat ohi ja maali häämöttää. Valmiiksi jalostunut soundi ja oma käsitys kokonaisuudesta on saavutettu, joten tästä on hyvä jatkaa musiikinystävien ilahduttamista.

9/10

The National "High Violet"

2010-05-15T13:47:00.003+01:00

Vuosituhannen vaihteessa New Yorkissa alkunsa saanut The National on julkaissut viidennen albuminsa. Edellisellä "Boxer" -levyllään ihmisiä puolelleen valloittanut ryhmä yhdistelee musiikissaan synkkiä ja melankolisia vivahteita laahaavaan tempoon. Kuulostaa varsin omaperäiseltä.. The National tekee kuitenkin musiikkinsa ajatuksella ja tunteella. Jatkuvaa nousukuntoa osoittanut orkesteri jatkaa evoluutiotaan yhä korkeampiin ulottuvuuksiin ja "High Violet" syleilee jo taivaita. Ensikuuleman perusteella albumia voi erehtyä pitämään jopa helppona, mutta siitä avautuu kuuntelukertojen myötä huomattava määrä uusia ulottuvuuksia ja näin ollen kokonaisuudesta muodostuu kestävä ja pitkäikäinen.

Vaikkakin bändi on velkaa synkän popin pioneereille ja kuljettaa melodioitaan joskus jopa ennalta-arvattavasti, on sillä kuitenkin niin omalaatuinen ote, että mistään lainaa-parhaat-ja-menestys -konseptista ei todellakaan ole kysymys. Laulaja Matt Berninger baritonoi niin koskettavalla tavalla, että siitä ei voi olla pitämättä. Tempojen varioiminen sekä rumpali Brian Devendorfin soitto antavat yhtyeen musiikille sen tunnistettavan leiman. The Nationalin paras albumi on vielä julkaisematta. Näin siitäkin huolimatta, että lähes kaikki muut popin saralla työskentelevät yhtyeet voisivat julistaa tämän albumin olevan se paras.

10/10

Anathema "We're Here Because We're Here"

2010-05-11T19:54:00.004+01:00

Ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen Anatheman uusi albumi on ilmestymäisillään. "We're Here Because We're Here" on odotusarvoltaan niin kova, että se on suorastaan lyhistyä kaikkien paineiden alla ennen ensimmäistäkään kuuntelukertaa. Kädet hikoavat ja pelko väijyy ympäristössä. Luotto on silti kova. Positiivisen kirkkaan kannen taakse piiloutuu pieni arvoitus; mihin suuntaan yhtye on musiikkiaan kehittänyt. Menneiden vuosien järkyttävät örinät ja doomailut ovat olleet historiaa jo niin pitkään, että pelkoa paluusta liian kauas menneisyyteen ei ole. Tai ainakaan minä en sitä tunne. Muutamat uudet kappaleet ovat antaneet viitteitä siitä, että Anathema jatkaa tekemällä sitä mitä se parhaiten osaa; maalata kauniita tunnelmia ja kehitetellä draaman kaaria. Mutta kuinka suuressa roolissa on Lee Douglas?

"We're Here Because We're Here" on kenties tunnelmallisin Anathema -albumi vielä ikinä. Soundimaailmaltaan kauniin kuulas ja samalla sopivasti hauras albumi vangitsee kuin Penelope Cruzin silmät ja pitää otteessaan kuin minä. Vahvasti kehittyvät kappaleet välttävät kuitenkin liiallisen proge-kikkailun ja yhtye onnistuu pysymään loistonsa valossa ensimmäisestä viimeiseen kappaleeseen. Aikaisemmin tutuiksi tulleista "Angels Walk Among Us", "A Simple Mistake" ja "Everything" -kappaleista on tarjolla loppuun saakka viilatut uudet sovitukset. Ja ne soivat komeasti.

Kokonaisuudessaan ensimmäinen kuuntelukerta lupaa paljon. Se ei anna vielä kaikkea, mutta hyvin nopeasti käy selväksi käsillä olevan kenties yhtyeen vahvin albumi. "Universal" ja Hindsight" vetävät täysin sanattomaksi. Hyvin lähellä samaa tasoa ollaan kaikilla muillakin kappaleilla. Kuuntelukerrat vahvistavat tätä kokemusta ja albumin avautuminen tuottaa ennen kokematonta mielihyvää. Uskon jo näiden muutamien soittojen jälkeen albumin jatkavan kasvuaan ja kestävä ajan nakerrusta siinä missä "A Fine Day To Exit", "A Natural Disaster" ja oma aikaisempi suosikkini "Judgement". Hyvät ihmiset, käsillä lienee tämän vuoden hienoin julkaisu. Ja jos joku ei usko, niin voi oikeastaan kuunnella minkä tahansa uuden levyn kappaleista ja tulla vakuutteneeksi, että en puhu palturia. Ja voi kuinka iloiseksi se minut saakaan.

10/10

1. Thin Air
2. Summernight Horizon
3. Dreaming Light
4. Everything
5. Angels Walk Among Us
6. Presence
7. A Simple Mistake
8. Get Off, Get Out
9. Universal
10. Hindsight

Treeniä

2010-04-19T18:20:00.006+01:00

Ensimmäinen kokonainen ja itseohjelmoitu treeniviikko on takana. Lähtökohtatilanne oli tiedossa ja sen perusteella olotilat treenien aikana ja niiden jälkeen eivät olleet iloisimpia mahdollisia. Ei tässä nyt mistään ihan nollasta lähdetä, mutta menneiden aikojen huippukunto on kyllä melkoisen kaukana. Uskon kuitenkin pääseväni vielä hyvinkin sellaiseen kuntoon, että useampiakin mäkiä jaksetaan tulevan kesän aikana kiivetä. Yritän silti pitää maltin mukana kaiken ja välttää infernaaliseen jumiin joutumisen. Luonnollisesti pieni on tovi on vierähtynyt kuvan osoittamassa asennossa sohvalla...

Kuluneen viikon treenit olivat seuraavanlaiset:

Maanantai
MMA 90min
Juoksu 60min

Tiistai
Juoksu 55min

Keskiviikko
Lepo

Torstai
Halonhakkuu 180min

Perjantai
Seinäkiipeily 120min

Lauantai
Lepo

Sunnuntai
Rinkkatreeni 120min

Varsin varovaisesti siis lähdettiin liikenteeseen ja samaa kaavaa noudatetaan vielä ainakin kahden viikon ajan. Kesän lähestyessä treenien intensiteettiä tullaan luonnollisesti nostamaan ja samalla osan pituutta tullaan myös radikaalisti lisäämään. Tällä viikolla päästään jo varmasti kiipeämään myöskin kalliolle. Sen verran tympeää tuo sisäseinäily kuitenkin omasta mielestäni on.

Isoilla vuorillakin tapahtuu kaiken aikaa ja kevään kiivain kausi Himalajalla on alkanut. Ensimmäiset huiputukset ovat ainakin Annapurnalla jo tapahtuneet ja siellä on saatu mm. ensimmäinen portugalilainen 14x8000m huiputtaja, kun Joao Garcia ylsi tähän saavutukseen. Suomalaisten osalta painopiste on muodostunut Everestin perusleiriin, jossa on ainakin kolme suomalaista porukkaa valmistautumassa omiin nousuihinsa. Parasta läppää ja kiipeilyä tulee varmasti esittämään Everest-Lhotse 2010 -retkikunta, joka koostuu kolmesta karpaasista Tomi Myllys, Mikko Vermas ja Joni Kirtola. Vermas yrittää paikata edellisvuoden Everestin piiputuksen, Tomin ja Jonin kiivetessä Lhotselle. Lhotselle mennään varmaan ilman lisähappeakin, mikäli kunto sen vaan suinkin mahdollistaa. Happea kuitenkin käytetään mikäli huiputus siitä on kiinni. Ukot ovat saaneet kakkosleirin pystyyn ja ovat palanneet sieltä jo takaisin perusleiriin. Retken edistymistä voi seurata samalla kun lukee mainiota kaunokirjallista kertomusta osoitteesta www.mountaineering.fi -sivustolta.

Kuva: mountaineering.fi

Muista ryhmittymistä ainakin "vuorikiipeilijä" Carina Räihällä on omien sanojensa mukaan tosi rankkaa. Sky Climbersin dokumenttiprojekti on edennyt jo kakkosleirin akklimatisoitumisreissuun saakka ja ryhmä on palannut takaisin perusleiriin. Muista sivustoista ei tällä hetkellä tarkempaa havaintoa.

Slash "S/T"

2010-04-17T15:16:00.003+01:00

Maailman parhaiten rokkia soittava Guns n' Rosesin entinen ja Velvet Revolverin nykyinen kitaristilegenda Slash on julkaissut ensimmäisen soololevynsä. Puhtaaksi sooloksi albumia on toki vaikea mieltää, sillä sen verran pitkä on vierailijoiden lista. Jokaisessa kappaleessa featuroi eri vokalisti. Kokonaisuuden kannalta ainoa punainen lanka löytyy Slashin soitosta, joka on edelleenkin komean kuuloista, ja ennen kaikkea helposti tunnistettavaa. Lemmy Kilmister, Iggy Pop, Chris Cornell ja Ozzy Osbourne ovat osa vierailijakaartia, joten varsin tunnettuja heeboja Slahs on albumilleen saanut mukaan houkuteltua.

Levyn avaava Ian Astburyn vokalisoima "Ghost" on hieno avausraita. Jokainen vierailija on käytännössä sanoittanut omat vetonsa itse ja ovatpa he saaneet vaikuttaa myöskin kappaleiden melodiakulkuihin jossain määrin. Ozzy Osbournen "Crucify The Dead" ei juurikaan jaksa innostaa, mutta Fergien ja Chris Cornellin tulkitsemat kappaaleet ovat sairasta parhautta. Molemmat ovat hyvässä iskussa ja kappaleensakin ovat erittäin osuvia. Näiden lisäksi albumilta voi poimia vielä Lemmy Kilmisterin, Iggy Popin ja Myles Kennedyn vedot. Nämä edellämainitut nousevat hienoiten esiin muutoinkin vahvasta kokonaisuudesta. Henkilökohtaisesti olisin jättänyt Kid Rockin sivuun ja ottanut tilalle Cypress Hillin ja Fergien versioiman "Paradise City" -kappaleen. Valitettavasti tämä loistava coveri ei levylle saakka päätynyt.

Slash on edelleen yksi maailman tunnetuimmista kitarasankareista ja hänen tyylinsä on jäljittelemätön. Albumimittakaavassa soitto kantaa hyvin ja vahvat vierailijat tekevät levystä monipuolisen ja hankinnan arvoisen kokonaisuuden.

9/10

Biisilista ja vierailevat vokalistit:

1. Ghost (Ian Astbury)
2. Crucify The Dead (Ozzy Osbourne)
3. Beautiful Dangerous (Fergie)
4. Back From Cali (Myles Kennedy)
5. Promise (Chris Cornell)
6. By The Sword (Andrew Stockdale)
7. Gotten (Adan Levine)
8. Doctor Alibi (Lemmy Kilmister)
9. Watch This Dave (Dave Grohl and Duff McKagan)
10. I Hold On (Kid Rock)
11. Nothing To Say (M. Shadows)
12. Starlight (Myles Kennedy)
13. Saint Is A Sinner (Rocco Deluca)
14. We're All Gonna Die (Iggy Pop)

Harjoituskausi käyntiin...

2010-04-12T18:40:00.005+01:00

Aloitin tänään harjoituskauden tulevia kiipeilykoitoksia silmällä pitäen. Vajaan kahden kuukauden päästä nokka käännetään kohti Sveitsiä, jossa on tarkoitus yrittää valloittaa Jungfrau (4158m), Mönch (4107m), Eiger (3970m) ja Matterhorn (4478m). Lumiolosuhteet Alpeilla kesäkuun alussa ovat vielä arvoitus, mutta selviää aikanaan. Matka aloitetaan lennolla Zurichiin, josta siirrymme Jungfraujochille. Tavarat läjäytetään 3500 metrin korkeuteen, jossa samalla totutellaan korkeampaan ilmanalaan ja näin valmistaudutaan huiputuksiin. Jungfraujochilta matka jatkuu aikanaa kohti Matterhornia, joka näin ollen jätetään reissun viimeiseksi tavoitteeksi. Aikaa matkalle on varattu kaksi viikkoa.

Heinäkuussa suuntana on Bolivia ja siellä sijaitseva Sajama (6542m). Etelä-Amerikassa vierähtää vajaa kuukausi ja sinä aikana ehdimme nähdä ja kokea paljonkin, mutta palaan aiheeseen myöhemmin.

Harjoitusohjelma on rakentunut nopeasti ja ajattelematta. Tavoitteena on harjoitella monipuolisesti ja nousujohteisesti kuusi kertaa viikossa. Polvileikkauksen (sekä laiskuuskohtausten) jäljiltä olen päässyt niin huonoon kuntoon, että nyt on korkea aika tehdä asialle jotain. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, niin olen kahden viikon jälkeen infernaalisessa jumissa ja huomaan, etten taaskaan muistanut aloittaa riittävän maltillisesti, vaan syöksyin piiputtamaan itseni heti kun lupa annettiin..

Tänään kävin aamuopäivästä jumppaamassa Nääshallilla reilun tunnin mittaisen vapaaottelutreenin kaverin kanssa. Jumppa oli suunnilleen seuraavanlainen..

Alkulämmöt (kiertoharjoitteluna 2 kierrosta):

Naruhyppely (2min)
Varjonyrkkeily (2min)
Pystypaini (2min)
Kevyt rullailu matossa (6min)

Pystyottelua pariharjoitteluna pistareihin (1min työtä, 1min pistarinpitoa):
(jokaisen minuutin jälkeen lisättiin yksi lyönti)

Etukäden suora
Etukäden suora, takakäden suora
Etukäden suora, takakäden suora, etukäden koukku
Etukäden suora, takakäden suora, etukäden koukku, takakäden suora
Etukäden suora, takakäden suora, etukäden koukku, takakäden suora, etukäden maksakoukku

Sparri:

Pystysparria vaparihanskoilla 10min
Mattosparria lyönneillä 10min

Illalla kävin juoksemassa tunnin mittaisen kevyen lenkin Pyynikin mahtavissa maastoissa. Olin jo valmiiksi hullaantunut lukuisin mahdollisuuksiin. Mäkiä ja portaita riittää samoin kuin reittivaihtoehtoja. Lenkin juoksin keskisykkeellä 160 ja maksimi kävi välillä ylämäkivedoissa 185.

Loppuviikon ohjelma koostuu juoksemisesta, kiipeämisestä, kahvakuulailusta, kamppailu-urheilusta sekä mäkitreenistä reppu selässä. Kirjoittelen jatkossa vähän enemmän harjoitusten etenemisestä ja kunnon mahdollisesta kehittymsiestä. Ja ei aikaakaan kun ja kalliotkin kutsuvat kiipeämään kauden ensinousuja. Kaikella edellä mainitusta huolimatta tärkein treenimuoto tulee olemaan rankametsässä raataminen. Tätä oivallista herkkua riittääkin sopivasti koko kesän ajaksi..

Crazy Lixx "New Religion"

2010-04-09T16:52:00.002+01:00

Tämä ei sitten ole vitsi. Crazy Lixx on tuonut tukkahevin takaisin ja samalla päivittänyt sen vuoteen 2010. Voit nimetä minkä tahansa menneiden aikojen suuren tukkaheviyhtyeen ja katso, Crazy Lixx "New Religion" täyttää kaikki tähän mennessä asetetut laatuvaatimukset kirkkaasti. Ruotsalaiset pehkonheiluttajat tarjoilevat 12 kappaleen annoksen maailman mallikelpoisinta tukkaheviä. Täydellisillä soundeilla, melodioilla ja asenteella taottu albumi pitää otteessaan alusta loppuun saakka. Tästä levystä ei tarvitse sanoa yhtään enempää, sitä tarvitse analysoida eikä sen kappaleita joudu ruotimaan yksittäisinä teoksina; laitat "New Religion" soittimeen ja annat mennä. Aamen ja piste perään.

01. Rock and a Hard Place
02. My Medicine
03. 21 'Til I Die
04. Blame it on Love
05. Road to Babylon
06. Children of the Cross
07. The Witching Hour
08. Lock up Your Daughter
09. She's Mine
10. What of Our Love
11. Desert Bloom
12. Voodoo Woman

10/10

Audrey Horne "S/T"

2010-03-17T16:23:00.002Z

Norjan Bergenistä ponnistava Audrey Horne on ehtinyt kolmanteen levyynsä melkein salakavalasti. Yhtye oli jo melkein päässyt painumaan unholaan, kun kaverini onneksi sattui tiedustelemaan, olenko mahdollisesti kuunnellut bändin uusinta tuotosta. Enhän minä ollut, enkä ollut edes levyn ilmestymisestä tietoinen. Sain kuitenkin asiat nopeasti järjestykseen ja tälläkin hetkellä Audrey Hornen "S/T" pyörii soittimessa. Ja mainioltahan se kuulostaa. Ihan niin kuin bändi on tähänkin saakka kuulostanut.

Varsin nimekkäistä yhtyeissä aikaisemmin soittaneiden muusikoiden muodostama Audrey Horne on alusta saakka onnistunut operoimaan omalla itseluomallaan tyylillä. Menneisyyden suoritukset varsin rankan ja raskaan musiikin parissa eivät läpi heijastele. Yhtye luottaa omaan osaamiseensa ja ponnistaa perinteisen Hard Rockin pohjalta, mutta sävyttää musiikkiaan varsin melodisilla ja ajoittain raskaillakin koukuilla. Kokonaisuudesta muodostuu tyylillisesti tunnistettava, ehjä ja sopivasti persoonallinen sointi, joka hyväilee ainakin omaa korvaani varsin tehokkaasti. Kaikille Audrey Hornen levyille on ollut yhteistä se, että aluksi ne tuntuvat vähän hajanaisilta ja samalla kokonaisuus vaikuttaa aavistuksen epätasaiselta. Muutama kuuntelukerta lisää ja kas, asia on poistunut päiväjärjestyksestä. Viimeistään uusimallaan bändi on onnistunut jalostamaan musiikkinsa siihen pisteeseen, että koko albumi loppuu jokaisella kuuntelukerralla liian aikaisin. Tämä ei voi olla huono merkki.

Yhtyeen kunnon voi tarkastaa livenä tulevana kesänä Tampereella Saunassa. Julisteessa tosin mainitaan, että tapahtumassa esiintyy Audrey Horn, mutta uskon, että kyseessä on kuitenkin tämä jälleen kerran hienon albumin julkaissut norjalainen ryhmittymä.

10/10

Alice In Wonderland

2010-03-13T09:26:00.003Z

Pitkiin aikoihin en ole käynyt elokuvissa. Vaikka mielelläni katsonkin HYVIÄ elokuvia, niin tämä harrastus on jostain syystä jäänyt toistaiseksi. (Enimmäkseen ehkä siksi, että mitään kovin mielenkiintoista ei viime aikoina ole ollut tarjolla.) Tällä viikolla kuitenkin elokuvateatterin kutsu kävi sen verran voimakkaaksi, että vihdoinkin raahauduin valkokankaan eteen. Ja vielä peräti kahdesti. The Wolfman oli melkoinen pettymys nimekkäästä näyttelijäkaartistaan huolimatta, mutta Tim Burtonin Alice In Wonderland puolestaan oli kaikkien ennakko-odotusten jälkeenkin loistava.

Voin tunnustaa rehellisesti, etten muista koskaan perehtyneeni tähän klassiseen ja mielipuoliseen seikkailusatuun. Elokuviin mennessäni en siis olisi osannut kysyttäessä vastata miten tarina etenee. Sen verran toki tiesin, että Alice näkee pahoja unia ja seikkailee Ihmemaassa pikkutyttönä. Tim Burton ja Johnny Depp puolestaan aiheuttavat aina positiivisia odotuksia, eikä kaksikon työskentelyssä ole tähän mennessä juuri huomauttamista ollutkaan. Eikä ole Alice In Wonderlandin jälkeenkään.

Eilinen elokuvailta oli myös ensimmäinen 3D -kokemukseni elävissä kuvissa. Todellisuus 3D -lasien takana oli juurikin sellainen kun miksi olin sen kuvitellut. Ihmemaan kompositio oli sellainen, että 3D -efektejä kyettiin käyttämään varsin mielekkäästi ja tehokkaasti. Normaalissa kauvauksessahan kolmiulotteisuuden luominen tuntuu olevan vielä hankalaa. Animattioissa ja piirretyissä syvyysulottuvuus sen sijaan toimii hienosti. Lasit eivät aiheuttaneet ylivoimaista ärsytystä ja silmätkin sopeutuivat hyvin 3D -maailmaan. Ainoa mikä aiheutti vähän epämielyttävyyttä oli tekstien lukeminen.

Itse elokuva oli hieno kokemus. Vaikka Burton onkin ottanut huomattavia vapauksia Alice In Wonderlandin luomisessa, ei tarinan kerronta tai kuljettaminen siitä kärsinyt. Oikeastaan Alicen kasvattaminen 19 -vuoden ikään on hyvä ratkaisu. Ensinnäkin lapsinäyttelijöitä keskeisessä roolissa on usein erittäin rasittava katsoa ja toiseksikin liika lapsenomaisuus alkaa ainoastaan ärsyttää. Johnny Depp sen sijaan on melkoisen haasteen edessä. Lukuisat hämärät hahmot ja niihin liittyvät maneerit alkavat väkisinkin toistamaan itseään ja uuden luominen ei enää ole kovin helppoa. Hullun Hatuntekijän -roolissa tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä sen verran hyvin Depp työnsä tekee. Eikä kyseinen tekemisen tyyli itseäni ärsytä. Näin sitä luodaan jälleen kerran hieno roolihahmo, joka on toteutettu tyylikkäästi.

Tim Burtonin Alice In Wonderland on tasapainoinen ja hienoja yksityiskohtia tulviva elokuva. Alicen taistelu itseään vastaan ja kasvutarina itsenäiseksi ihmiseksi on toteutettu joustavalla ja kekseliäällä tavalla. Tarinan hahmot ovat humoristisia ja loppuvaikutelmaltaan positiivisia. Erityisesti Mia Wasikowskan esittämä Alice on kerta kaikkiaan täydellisen hurmaava. Etenkin käydessään taistoon ja katsellessaan kaihoisasti kaukaisuuteen.

Alice In Wonderland tarjoaa oivallisen pakotien arjen harmaudesta ja pakottaa mielikuvituksen uusille raiteille. Näille raiteille päästäkseen voisi tietenkin olla hyvä napata vähän happoa. Ja jos ei ihan happopääksi kuitenkaan aio ryhtyä, kannattaa silti suunnata elokuvateatteriin hämmästelemään Ihmemaan kolmiulotteista outoa kauneutta.

10/10

Devin Townsend "Addicted"

2010-03-09T11:07:00.002Z

Kanadalainen multitalentti Devin Townsend on yksi musiikkimaailman kummallisista ilopillereistä. Vaikka hänen oma persoonansa kärsiikin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, ei sitä välttämättä pysty miehen musiikista kuulemaan. Sanoitukset toki käsittelevät usein herran henkilökohtaisia kiirastulia, mutta melodioihin ei ahdistuksen sävel suoranaisesti siiry. Monipuolisen tuotannon seasta on vaikea löytää mitään epäonnistumisia ja miehen julkaisujen määrän tietäen tätä voidaan pitää pienenä ihmeenä. Soittajana, laulajana, sanoittajana, säveltäjänä ja tuottajanakin kunnostautunut Townsend on julkaissut tulevasta neljän levyn kokonaisuudesta kaksi ensimmäistä osaa. Devin Townsend Project -nimellä julkaistu "Addicted" on siis toinen julkaisu tässä ponnistuksessa.

Ensimmäinen "Ki" maalaili rauhallisempia tunnelmia. "Addicted" iskee rajummin ja jatkaa Townsendin melodisen maalailun tunnusmerkistöt täyttävässä viitekehyksessä. Herran itsensä lisäksi pääosassa tällä levyllä on Anneke Van Giersbergen, joka vokalisoi kaikilla albumin raidoilla. Valinta on onnistunut täydellisesti, sillä komeasti tuotettu ja sävelletty albumi tarjoaa Annekelle hienon pelikentän temmellettäväksi. Tutunkuuloisten kitaravallien ja -melodioiden päällä väreilee Anneken verraten kaunis ääni ja Devin itse duetoi komeasti kokonaisuutta täydentäen. Albumilta on erittäin vaikea nostaa yhtään raitaa ylitse muiden, sillä niin laadukasta materiaalia Townsend on jälleen kerran saanut aikaiseksi. Harvassa ovat levyt joiden kohdalla ei tee mieli hypätä yhdenkään biisin ylitse. "Addicted" on yksi niistä.

Äärimelodinen tanssipläjäys on kuvaava termi "Addicted" -albumia luonnehdittaessa. Osa kansasta saattaa tosin pitää levyn äänivalleja aavistuksen raskaina. Onhan mukana ajoittain jopa Meshuggahmaista jyräystä. Vahva tarttuvuus vaikuttaa siihen, että levyn 45 minuuttia hurahtavat ohitse huomattavasti nopeammin kuin maikkarin vastaavat. Jos Townsendin soolotuotoksilla on henkistä tarttumapintaa enemmän, niin "Addicted" korvaa sen muilla avuillaan. Erittäin hieno levy ensimmäisestä viimeiseen säveleen.

10/10

Kent, Hartwall Areena 7.3.2010

2010-03-08T16:12:00.005Z

Ruotsalainen Kent on kasvanut vuosien saatossa yhdeksi Skandinavian suurimmaksi yhtyeeksi. Sen ruotsiksi laulettu pop/rock on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että ilman kielenvaihtoa valtapiirin laajentaminen näyttää epätodennäköiseltä. Sunnuntaina 7.3.2010 oli Helsingin vuoro saada todistaa bändin tämän hetkinen livekunto ja habitus. Alunperin keikka oli kalenteroitu perjantaille, mutta jäihin juuttunut tekniikka ja lavarekvisiitta pakotti aikataulun muutokseen.

Kent aloitti keikkansa uskomattoman tunkkaisilla soundeilla. Olin sijoittunut poikkeuksellisesti lavan etureunan tuntumaan ja aloin välittömästä miettiä miksauspöydän tuntumaan siirtymistä. Jäin kuitenkin lopulta alkuperäisille jalansijoilleni. Lähes täydeltä näyttänyt areena otti Kentin vastaan suosiollisesti, muttei kuitenkaan hurmoksellisesti. Yhtyeen kokoonpanoa oli vahvistettu muutamalla kiertuemuusikolla ja valittevasti nyt kävi niin kuin hyvin usein käy; kyseiset herrat latistivat yhtyeen rockolemusta staattisella suorittamisellaan.

"Taxmannen" aloitti 20 kappaleen mittaisen Kent -tuokion. On selvää, että elektroniset vaikutteet ovat jo juurtuneet yhtyeen lavasuorittamiseen ja siksi jouduin pettyneenä toteamaan, että yritystä oli liikaa. Erilaiset taustanauhat ja efektit söivät liikaa Kentin soudiin niin oleellisesti mielestäni kuuluvaa kitarointia. Vaikka musiikissa onkin siirrytty elektronisempaan suuntaan, kannattaisi tässä tapauksessa pitää kiinni Sami Sirviön soittamista uskomattoman hienoista kitaralinjoista edes vähän enemmän. Miksauksella saattoi toki olla vaikutusta asiaan, mutta nyt hienot yksityiskohdat puuttuivat tai ne hukkuivat muuhun massaan. Lavalla yhtye esiintyi rutinoituneesti ilman suurempaa paloa. Taustakuvitus sopi ajoittain oivallisesti musiikkiin ja tunnelmaan. Ajoittain Kent olisi käynyt vaikka suuremmallekin stadionille.

Musiikillisesti keikka muodostui varsin tasapaksuksi. Yhtyeen hienon takakataloogin tietäen pidin kappalevalintoja aavistuksen heikkoina. Uutta levyä tuotiin esille ja suurin osa sen kappaleista toimikin hienosti. Jos kuitenkin kaipasin kulunutta "Om Du Var Här" -kappaletta settiin kipeästi, niin mielestäni se kertoo, että jotain puuttui. Keikan kohokohdiksi nousivat selkeästi muita paremmin toimineet "Sjukhus", "Svarta Linjer", "Den Döda Vinkeln" ja "OWC". Varsinaiseen hurmokseen päästiin ainoastaan "Idioter" ja "Krossa Alt"/"Dom Andra" -kappalaleiden yhteydessä. Nämä vedot olisivat huudattaneet stadionluokan yleisöä; mikäli sellainen jostain olisi löytynyt.

Oivallisen lavatulituksen (pyrot) jälkeen siirryttiin pakolliseen encoreen. Tällä kertaa tuntemattomalta vaikuttanut "På Drift" ei onnistunut tempaamaan yleisöä mukaansa, vaikka olikin esityksenä erittäin hieno. "Kärleken Väntar" tuntui kohtuullisen turhalta tässä välissä ja näin ollen keikan päättänyt "Mannen I Den Vita Hatten" kuulosti enemmän kuin osuvalta ja samaan aikaan loistavalta keikan päätökseltä. Kokonaisuutena keikasta jäi aavistuksen tunkkainen maku, etenkin kun tietää yhtyeen pystyvän huomattavasti parempaan suoritukseen. Kappalemateriaalikin olisi mahdollistanut tunnelman kasvattamisen. Settilistoista voi tietenkin aina valittaa, mutta tällä kertaa ikoninen keikkastandardi "747", "Om Du Var Här", "Columbus", "Kevlarsjäl", "Saker Man Ser", "Cowboys", "En Himmelsk Drog", "Ett Tidsfördriv Att Dö För" ja "Hjärtä" olisvat tehneet kokemuksesta monta pykälää hienomman.

Settilista:

1. Taxmannen
2. Palace & Main
3. VinterNoll2
4. Töntarna
5. Socker
6. Sjukhus
7. Den Döda Vinkeln
8. Romeo Återvänder Ensam
9. Musik Non Stop
10. Idioter
11. Svarta Linjer
12. OWC
13. FF
14. Ingenting
15. Vy Från En Luftslott
16. Krossa Allt
17. Dom Andra

Encore:
18. På Drift
19. Kärleken Väntar
20. Mannen I Den Vita Hatten

Ihan pientä kiirettä

2010-03-04T16:33:00.002Z

Hiljaisuus saattaa tällä sivulla jatkua vielä pienen tovin, sillä "pienen" pintaremontin jälkimainingit lyövät vielä voimakkaina. Tavaraa ja pölyä on kaikki paikat täynnä, rahat loppuu ja hermot menee päivä kerrallaan. Onneksi ulkona kelit ovat kuitenkin mitä mainioimmat ja välillä ehtii jopa suksimaan ladulla räväköitä hiihtolenkkejä. Niin tosiaan, arviolta 15 vuoden tauon jälkeen hankin luistelusukset ja muut oheisvälineet. Hämmästyin itsekin miten mukavaa hommaa suksilla eteneminen oikeastaan onkaan. Se, että rennostikin edetessä sydän joutuu lyömään 180 kertaa minuutissa ei estä ulkoilusta nauttimista..

Kesän suunnitelmat ovat vielä vähän levällään, mutta kuitenkin hyvää vauhtia hahmottumassa. Kesäkuun alussa suunta vie Alpeille ja jännityksellä seuraan lumitilanteen kehittymistä alueella. Ajankohta kun on hivenen aikainen ja osuu selkeästi ajanjaksoon ennen parasta kiipeilykautta Matterhornilla ja Eigerillä.

Yllättäen sain mahdollisuuden lähteä myöskin mukaan Boliviaan, jossa tarkoituksena olisi valloittaa noin 6500 metrinen Sajama. Matka olisi varmasti kokonaisuudessaan mahtava, sillä alueella on paljon nähtävää ja koettavaa. Se, riittääkö aika kaikkeen, jää nähtäväksi.

Lähitulevaisuuden suurin mielenkiinnon kohde on tietenkin Abu Dhabin keikka ja siellä järjestettävä UFC 112. Pääottelussa kohtaavat Andersson Silva ja Demian Maia. Valitettavasti yksi kaikkien aikojen fanituksen kohteistani Vitor Belfort joutui perumaan ottelunsa loukkaantumisen(?) takia. Kyseessä on titteliottelu. Ja jotta kortti ei olisi liian kuivakka tarjolla on vielä toinenkin titteliottelu, jossa yksi henkilökohtaisista suosikeistani BJ Penn kohtaa vastaantulijan eli Frankie Edgarin. Tästä iltamasta myöhemmin lisää.

Helsingissäkin on tarjolla varsin mittavaa MMA:ta kun Fight Festival 27 tarjoilee tähän mennessä kovimmat ulkomaiset taistelijat. Saattaa Kehähaiden pojille tulla rankka iltapuhde.

Musiikin saralla pinnalla on ollut Devin Townsendin "Addicted" -albumi, joka onkin soinut kohtuullisen taajaan soittimessa. Samoin listalla on ollut Karnivoolin "Sound Awake" -albumi, joka vihdoin julkaistaan myös Suomessa. Pitäisi olla saatavilla ensi viikolla. Innolla odottelenkin uusia Ampihionin kaiuttimia joiden pitäisi saapua huomenna. Pääsee sitten kunnolla fiilistelemään.

Kotiteatterista puuttuu vielä muutenkin vielä vahvistin ja Blue Ray -soitin. Valinta kohdistuu kuitenkin Yamahaan ja Cambridge Audioon. Jostain syystä olen mieltynyt näihin eniten.

Näin tällä kertaa ja viikonloppuna suunnataankin sitten kohti Helsinkiä ja mennään tarkastamaan Kentin livekunto perjantain keikalle. Muutoin keikkaelämä on ollut melko hiljaista ja viimeisin kokemus on viime vuoden puolelta kun kävimme katsastamassa mainion Riversiden vedon Klubilla.

Matterhorn ja Eiger

2010-01-11T14:16:00.002Z

Matterhorn 4478m

Tavoitteita pitää aina olla ja tällä kertaa ne lyhyellä tähtäimellä sijaitsevat Matterhornin ja Eigerin huipulla. Alppikiipeilyhän on kenties hienointa mitä maailmassa voi lumen, jään ja kivien keskellä harrastaa, joten on luontevaa ottaa tuntumaa muutamaan klassiseen vuoreen. Polvileikkauksesta kuntoutuminen tuntuu etenevän kohtuulisen hyvin ja nyt vuoden alusta on mahdollista aloittaa kunnon kasvattaminen ensi kesää silmällä pitäen. Moni asia on vielä auki, mutta uskon, että mahdollisuus Matterhornille ja Eigerille kuitenkin aukeaa.

Henkilökohtaisesti tarvitsen vielä huomattavasti lisää kokemusta ja opastusta, sekä tietenkin rutiinia, omaan kiipeilyyni. Tästä syystä (kuten jo aikaisemminkin mainittu) pohjoisseinät saavat jäädä odottamaan ja haluan keskittyä vähemmän haastaviin reitteihin. Olen pohdiskellut Matterhornin kohdalla Hörnli Ridge -routea mahdolliseksi vaihtoehdoksi. Reitti ei ole teknisesti liian haastava, mutta tarjoaa kuitenkin ilmavuutensa, pituutensa ja irtonaisuutensa vuoksi runsaasti haasteita, mahdollistaen kuitenkin huipulle yrittämisen ilman turhan suuria riskejä.

Reitti alkaa käytännössä Zermatista ja ensimmäinen päivä kulunee kokonaisuudessaan Hörnlin majan saavuttamiseen. Toinen päivä kuluu itse huipulle kiipeämiseen ja laskeutumiseen. Matterhorn nousee 4478 metrin korkeuteen, joten akklimatisoituminen pitää olla kunnossa ennen nousun yrittämistä. Varsinainen reitti lähtee Hörnlin majalta ja seuraa harjannetta lähes koko matkan huipulle saakka. Mikäli kaikki menee hyvin huippu pitäisi saavuttaa noin viiden tunnin kiipeämisen jälkeen. Laskeutumiseen aikaa kuluu suunnilleen saman verran. Jälleen kerran kannattaa muistaa, että huipulla ollaan vasta puolivälissä ja voimia on löydyttävä myös laskeutumiseen. Tässä tapauksessa alaskin on kiivettävä.

Eiger (3970m)

Yksi Alppien kenties legendaarisimmista nousuista on Eigerin kuuluisa pohjoisseinä. Lukuisia kuolonuhreja vaatinut reitti haastaa edelleenkin nykypäivän kiipeilijöitä asettamaan itsensä koitokseen vuoren kanssa. Tämä voimanponnistus edellyttää erinomaisia kiipeilytaitoja sekä yhtä erinomaisia kunto-ominaisuuksia. Nousun aikona on käytännössä pakko viettää yksi yö seinällä. Alhaalta katsottuna Eigerin pohjoisseinä näyttää julmalta.

Onneksi myös Eigerille pääsee monia muitakin reittejä pitkin. Varteenotettavin vaihtoehto itseni kannalta lienee joko South Ridge tai Mittellegi Ridge -route. Molemmat reitit ovat varsin pitkiä ja kohtuullisen ilmavia, mutta eivät teknisyydellään estä huipulle pääsyä. Aikaa on syytä varata jälleen kaksi päivää. Ensimmäinen päivä kuluu lähestymiseen ja seuraavaa luonnolisesti itse kiipeämiseen. Molemmat reitit vievät kokonaisuudessaan arviolta 14 tuntia. Matkan varrella on kaikkea mitä alppikiipeilyyn kuuluukin; lunta, jäätä ja kiveä. Alapuolella olevassa kuvassa South Ridge -route.

Ja seuraavassa kuvassa Mittellege Ridge -route (joka seuraa vasenta harjannette huipulle).

En oikeastaan toivo tässä vaiheessa muuta kuin, että terveys mahdollistaisi järkevän treenaamisen ja saisin itseni siihen kuntoon, että pääsisimme kesällä yrittämään näitä kahta hienoa vuorta. Aikataulujen suhteen on myös syytä toivoa parasta; työ kun saattaa joskus haitata harrastuksia. Molemmat vuoret reitteineen ovat kuitenkin itselleni kohtuullisen vaativia, joten ainakaan kunnon puolesta ei ole varaa antaa tasoituksia näille legendaarisille ja kauniille Alppien jättiläisille. Onni olkoon pitkästä aikaa kanssani!

Onnittelut Argentiinaan!

2010-01-10T20:54:00.003Z

Juuri saamani tiedon mukaan suomalainen retkikunta, johon kuuluivat Mikko ja Jaakko Järvi, Jarmo Assell, Antti Siltala ja Markku Salonen on huiputtanut Etelä-Amerikan korkeimman vuoren Aconcaguan (6962m). Retkikunta tarkoituksena oli kiivetä Polish Glacier routea, mutta yksityiskohtaisempaa tietoa en ole vielä Argentiinasta saanut. Keliolosuhteet vuorella ovat olleet hyvät, mutta ovat nyt muuttumassa huonommiksi. Tästä ei kuitenkaan ole retkikunnalle haittaa, koska he ovat todennäköisesti jo perusleirissä. Lisää raporttia myöhemmin, kunhan yhteys Argentiinaan saadaan muodostettua.

Kuvassa Jaakko, Jarmo, Antti ja Mikko Mönchin huipulla (4107m).

Ulkoilua ja treeniä pikkupakkasessa

2010-01-07T19:47:00.005Z

Tänään oli se päivä kun uskaltauduin ensimmäistä kertaa harjoitteeseen, jota myös harjoitteeksi voi sanoa, polvileikkauksen jälkeen. Lähdimme kaverini kanssa samoilemaan talvisiin metsiin tarkoituksenamme heittää 4-5 tunnin mittainen päivävaellus poluilla ja umpihangilla. Aamuinen pirtsakka pakkanen (-24) ei pahemmin suunnitelmia muuttanut, vaan lähimme matkaan kymmenen aikaan aamupäivällä. Suuntasimme nenämme kohti Birgitan polun polveilevia reittejä. Matkalla rämmimme läpi umpihangen, seurasimme latu-uria, lumisia teitä sekä polkuja. Oli ilahduttavaa huomata, että joku muukin oli samoja polkuja taivaltanut, sillä monilla reiteillä oli selkeä, valmiiksi tampattu, polku. Lunta on kuitenkin tuiskutellut useampanakin päivänä, joten jäljet eivät kovin vanhoja voineet olla.

Suunnitelmissamme oli siis taivaltaa kohtuullisen yhtenäisellä matkantekotavalla 3-4 tuntia, sekä käydä nimeltämainitsemattomassa kodassa tekemässä tulet ja paistamassa makkarat. Näin myös onnistuimme tekemään. Halusin tällä kertaa sisäänkävellä La Sportivan Olympus Moms -ylävuoristokenkiä ja olinkin sonnustautunut näihin kevyen askeltamisen apuvälineisiin. Miltei alusta saakka sain huomata, että valinta ei ollut paras mahdollinen. Kovilla pohjilla ja muutaman kilon lisäkuormalla ei ollut kovin positiivista vaikutusta leikkauksen jäljiltä heikkona olleeseen vasempaan jalkaani. Jouduin ajoittain oikeasti pinnistelemään päästäkseni sopivasti upottavalla alustalla (etenkin) ylämäkiä eteenpäin. Jopa umpihangessa eteneminen oli helpompaa ja kevyempää. Ensi kerralla valitsen kyllä aavistuksen verran kevyemmät jalkineet tai paremman jalan..

Pakkasesta huolimatta matkanteko oli mukavaa ja ympärillä levittäytyvä metsämaisema kaunis lumisessa puvussaan. Partaan pääsi myös kertymään melkoinen määrä jäätä matkan varrella. Voin vakuuttaa, että suomalainen talvinen metsäluonto on mahtava näky. Hiljaisuutta, välillä sähkölinjojen surinaa ja seurana kaiken aikaa mukava narske kenkien alla. Levillä pääsin lisäksi telttailemaan vähän kylmemmissä olosuhteissa ja saatoi todeta ekstratäytetyn Joutsenen pussini varsin toimivaksi, vaikka olinkin yksin kolmen hengen teltassa ilman mitään lämmittimiä.

Kaverini, joka vanhana ja nykyisenä huippusuunnistajana, etenee metsässä ja maastossa kuin maastossa kuin hirvi, piti välillä johtoa ja minä välillä perää. Kyllä saa taas setä vähän treenailla, että pääsee entiseen iskuunsa. Ja se alkoi tänään. Samantyylisiä lenkkejä on tarkoitus heittää pitkin kevättä ja välillä käydään tekemässä myös vähän pidempiä, muutaman päivän mittaisia, harjoituksia, joissa ainoana tarkoituksena on edetä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman tasaisesti. Tavoitteena on kuitenkin vetää Alpine Pass Route kohtuullisen nopealla askeleella läpi. Tavoite muuttunee realismiksi kenties vasta ensi vuonna, johtuen lähinnä huonosta rutiinistani (=kunnosta) polviongelmien jälkeen. Kaverini sen sijaan saattaa pinkaista yhden kappaleen alppimaratoneja jo ensi kesänä.

Itse olen suunnitellut lähteäväni kiipeämään Eigerin ja Matterhornin ensi kesänä. Samalla reissulla voimme sitten kumpikin akklimatisoitua ja käydä ensin vaeltelemassa alppimaisemissa. Ja koska en omaa vielä mitään kummoista kiipeilyrutiinia, niin kuntoa kohotetaan koko kevät ja matkalle yritetään houkutella itseäni aavistuksen pätevämpi kaveri.. Emmekä suinkaan ole säntäämässä norteille. Ne saavat odottaa vielä muutaman vuoden. Näin.

Vuoden 2009 parhaat albumit

2010-01-05T21:34:00.004Z

Huiman(!) suosion saavuttanut äänestys on päättynyt ja selvyyttä vuoden parhaasta levystä ei siitä huolimatta saatu. Kaikkiaan äänestyksessä annettiin seitsemän ääntä ja näistä jokainen meni eri levylle.

Joudun siis itse astumaan mukaan kuvaan ja julistamaan mielipuolisella yksinvaltiaan oikeudella vuoden parhaiksi levyiksi seuraavat tuotokset:

1. Between The Buried And Me "The Great Misdirect"
2. Swallow The Sun "New Moon"
3. Katatonia "Night Is The New Day"
4. The Poodles "Clash Of The Elements"
5. Alice In Chains "Black Gives Way To Blue"

Näin tällä kertaa ja ensi kerralla sitten jotain muuta.

Vuonna 2010 Into The Wild tulee keskittymään vuorikiipeilyyn, kamppailu-urheiluun, ulkoiluun yleisesti sekä läsnäolemiseen.

Tunnelmia vuodenvaihteen Levin ympäristön pakkasista.

Vuoden albumit 2009

2009-12-22T00:45:00.000Z

Koska olemme viimeisillämme, niin on aika alkaa luoda katsausta menneen vuoden julkaisuihin. Vaisusti alkanut vuosi kääntyi jälleen kerran voiton puolelle kun syksyllä alkoi pamahdella ulos sellaisia albumeja, että aijaijai. Laitetaan tähän alle muutamia kandidaatteja joita Bantami on diggaillut, niin voitte sitten käydä äänestelemässä tai ehdottelemassa omaa suosikkianne vuoden 2009 julkaisuksi.

The Poodles "Clash Of The Elements"

Ruotsalainen The Poodles pompahti muutama vuosi sitten tietoisuuteeni komella tavalla. Uusimmallaan yhtye on jalostanut musisointiaan lähes täydelliseen kuosiin. Ei paljon puutu tästäkään albumista täydellisyyten tarvittavia jyväsiä.

Kent "Röd"

Yhtä lailla ruotalainen, ruotsiksi laulava, Kent on toiminnut jokaisella julkaisullaan laatutavaraa markkinoille. Uusimman kanssa jouduin tosin viettämään vähän enemmän aikaa ennen kun varmistuin sen pätevyydestä. Omalla listallani Kent ei kuitenkaan ui ihan kärkeen, sillä sen verran kovaa materiaalia tänä vuonna on julkaistu.

Between The Buried And Me "The Great Misdirect"

Tällä hetkellä henkilökohtainen suosikkini on Between The Buried And Me albumillaan "The Great Misdirect". Hämärän rajamailla poukkoilevaa taidokasta musisointia koko albumi täynnä. Juuri kun luulit ymmärtäneesi, vaihdetaan vaihdetta ja maisemaa. Hieno kokonaisuus, joka kaikesta poukkoilustaan huolimatta pysyy kasassa ja kantaa loppuun asti.

Swallow The Sun "New Moon"

Kotimaista tuotanatoa edustava Swallow The Sun on ollut laadun tae jo pitkään. "New Moon" ei tee poikkeusta ja onkin selkeästi yhtyeen paras tuotos tähän mennessä. Entistä monipuolisempi kattaus on oivallinen ja tunnelmat synkkiä kuten aina tähänkin saakka. Erittäin vahva kandidaatti aivan korkeimmille palleille.

Katatonia "Night Is The New Day"

Länsinaapurimme panos on jälleen tänä vuonna vahva. Pitkäaikaisen suosikkini Katatonian uusin albumi on ollut vaikea pala monille pitkän linjan diggareille, mutta itselleni se on yksi vuoden tapauksista. Tämän parempaa kokonaistunnelmaa ei ole pitkään aikaan löytynyt yhdeltäkään kuulemaltani albumilta.

Porcupine Tree "Incident"

Steve Wilsonin tuotokset kuuluvat parhaimpien joukkoon. "Incident" pyyhkii pölyjä ylistetyllä "Fear Of The Blank Planet" -levyllä ja ansaitsee näin paikkansa vuoden 2009 parhaiden levyjen joukossa. Vaikka tekelettä on arvosteltu kolossaaliseksi progehomoiluksi ja ties miksi, niin jostain syystä albumi vakuuttaa ja toimii kokonaisuutena; myös kaikkien väliosineen.

Riverside "Anno Domino High Definition"

Puolan edustaja tämän vuoden kilpailussa on "Anno Domini High Definition". Progeen taipuvainen albumi sävähdyttää hienoilla melodioillaan ja koko bändi säväyttää vieläkin enemmän taidokkaalla live-esiintymisellään. Kannattaa tsekata sekä albumi, että bändi heti mahdollisuuden tullessa.

Mustasch "S/T"

Ja taas Ruotsi. Rockjyrä Mustach jyrää itseään ihmisten tietoisuuteen ja julkaisee samalla parhaan levynsä pitkiin aikoihin. Aluksi yskähtelin hieman levyyn tutustuessani, mutta hyvin pian alkoi kiveksissä tuntua rusina.

Enter Shikari "Common Dreads"

Vuoden suurin yllättäjä tuli tällä kertaa Briteistä. Enter Shikarin käsittämätön musiikillinen cocktail säväytti niin suuresti, että veikkailin tätä albumia vuoden parhaaksi levyksi jo heti sen ilmestymisen jälkeen. Vuoden viimeiset päivät saavat siis näyttää miten pitkälle "Common Dreads" juoksuaan parantaa.

Alice In Chains "Black Gives Way To Blue"

Laynen kuoltua hautasin samalla koko Alice In Chainsin ja toivoin, että se ei enää koskaan palaisi pilaamaan hienoja muistojani yhtyeestä. Toisin kuitenkin kävin ja muutaman kappaleen kuultuani levy oli pakko hankkia. En joutunut pettämään sillä käsillä on yksi yhtyeen historian parhaista albumeista. No ei sentään paras, mutta erinomainen kuitenkin.

Mastodon "Crack The Skye"

Aikaisemmin solmimani rakkaussuhde Mastodoniin kestää yhä edelleen. Höyryävä tarjoiltu "Crack The Skye" soi komeasti ja vivahteikkaasti. Albumin kiemuroihin tutustuessa menee aikaa ja sen ajan jälkeenkin siitä löytyy yhä uusia ulottuvuuksia. Hieno kokonaisuus ja korkealla tämäkin levy tämän vuoden arvostuslistalla.

My Dying Bride "For The Lies I Sire"

Vanhan koulukunnan doomailijat Briteistä pötkäyttivät melkoisen tekeleen edellisen hienon "A Line Of Deathless King" -albumin jatkoksi. Viulut soivat komeasti ja tunnelma tulee suoraan sieltä missä kalmistojen kauneus on käsinkosketeltavaa. Vaikka joku voisi muutakin väittää, niin minä väitän, että tässä on yksi vuoden kauneimpia albumikokonaisuuksia.

Insomnium "Across The Dark"

Toinen suomalainen raskaamman musiikin edustaja Insomniun edustaa itseään albumillaan "Across The Dark". Hienoa suoraa puskeva yhtye toimitti korville sen verran mukavaa metallikarkkia, että en hämmästyisi jos kyseinen albumi nousisi monillakin listoilla varsin korkealle. Kestaa kuuntelua ja antaa lisää jokaisella uudella kuuntelukerralla.

Samuli Putro "Elämä on juhla"

Viimeisenä kilpailuun mukaan ilmoittautui Samuli Putro. Koska olen suhtautunut varsin kitsaasti miehen emoyhtyeen musiikkin, en ollut kiinnostunut koko albumista. Sattumalta kuulin muutaman veisun "Elämä on juhla" -soolodebyytiltä ja marssin samantien levykauppaan hakemaan albumin parempaan kotiin. Ja niinhän se vaan on, että elämä on juhla.

Jos sinulle tulee mieleen vielä joku albumi, joka tältä listalta puuttuu, niin voit ehdottaa sitä kommentoimalla vuoden 2009 parhaaksi levyksi. Tämä lista kun sattuu olemaan kohtuullisen raskas.

Samuli Putro "Elämä on juhla"

2009-12-18T21:13:00.002Z

Ihmeiden aika ei ole vielä ohi. Sattumalta kuuntelin muutaman näytteen Samuli Putron debyyttisoololta "Elämä on juhla" ja ihastuin kovin miehen ajatuksiin sekä sävellyksiin. Olen lähes aina tuntenut suunnatonta vastenmielisyyttä suomirokkia kohtaan ja siksi en suostu suoraan kategorioimaan Putroa kyseiseen genreen. Miehen soololla tunnelma on suoraan suuresta maailmasta ja musiikki leijailee sen maailman ympärillä.

Zen Cafen yksiulotteinen, ja toistoon perustuva, musiikillinen anti ei ole rajoittanut Putron ajatuksenjuoksua tällä levyllä. Elämänmakuinen ja ilmavasti hengittävä albumi on kuin ystävän lahja. Se ei koreile puitteillaan, eikä siihen välttämättä ole sijoitettu paljoa rahaa; tärkeintä on ollut ajatus. Tuntuu siltä, että Putro jakaa omaa elämäänsä ja samalla niin monen muun elämää kaverillisessa hengessä, turhia pröystäilemättä. Akustinen ja askeettinen toteutus antaa herralle mahdollisuuden tuoda rikkauden tuntua hienoilla sanoituksilla sekä oivilla sävellyksillä. Vaikka puhtaasta "mies ja kitara" -teemasta ei ole kysymys, on kokonaisuus silti hyvin artistikeskeinen. Taustalla musisoivat loistomuusikot ovat läsnä vain silloin, ja juuri silloin, kun se on oleellista. Mikään ei ole itsetarkoituksellista.

Suomalainen musiikintekoperinne on täynnä synkkää sanahelinäkikkailua. Putro ei varsinaisesti poikkea tästä kaavasta mollivoittoisuuden osalta, mutta luo hienon ja toiveikkaan ilmapiirin kertomustensa ympärille. Niitä kuunnellessa tulee yksinkertaisesti hyvä mieli ja voi helposti todeta, että näin se muuten on.

10/10

Sawo Rumble vol2, jälkilöylyt

2009-12-07T14:19:00.004Z

Kuopiolaisten vapaaotteluseurojen, Gladiator Factory ja CMB, järjestämä Sawo Rumble vol2 kamppailtiin Pohjantien koululla 5.12.2009. Itsenäisyyspäivän aattona järjestetyssä tapahtumassa nähtiin Vapaaotteluliiton sääntövalikoiman alaisuudessa käytyjä amatööri- ja ammattilaisotteluita. Päivällä kehässä esiintyivät amätöörit ja illalla sekä amatöörit, että ammattilaiset.

Tapahtuman järjestelyt olivat oivalliset ja puitteet tapahtumalle juuri sopivan kokoiset. Kuopiolaista yleisöä vapaaottelu tuntui kiinnostavan, sillä paikalla oli useampi sata lajista kiinnostunutta katsojaa. Varmuudella voidaan sanoa, että ensi vuonna on vielä enemmän. Kenties kaupungin omien poikien otteet kiinnostivat kaikkein eniten. Kehässä esiintyikin 10 paikallista nykyistä tai tulevaa paikallista lahjakkuutta.

Amatööriotteluiden yhteydessä kävi kuitenkin selväksi, että vapaaotteluliiton D- ja C- säännöt kaipaisivat päivitystä. D-säännöt siten, että niillä käytävät ottelut lopetettaisiin kokonaan ja C –säännöt siten, että polvipotkut päähän pystyssä sallittaisiin ja sukkamallisista säärisuojista luovuttaisiin. Arvostelukriteereiltään Vapaaotteluliiton säännöstö kuitenkin pesee Shooto –organisaation vastaavat. Nämä asiat korjaamalla nostettaisiin kynnystä osallistumiseen juurikin sopivasti ja kehään astuminen tapahtuisi vasta hivenen pidemmän harjoittelun jälkeen. Nykyisellään kyseiset sääntöluokat omasta mielestäni vesittävät koko vapaaottelun.

Päiväotteluissa nähtiin hyvää ja taidokasta mäiskettä. Tasoero eri otteluiden välillä oli huimaava, mutta hienoja suorituksia nähtiin niin pystyssä kuin matossakin. Erityisesti mieleen jäi Sisu Gymin Timo Perho, joka esitti hienoja otteita jo Jyväskylän Basement Beatdownissa. Päiväotteluista kiinnostavin käytiin Gladiator Factoryn Marko Laakkosen ja MMA Joensuun Jesse Pippurin välillä. Hyvään tikkiin itsensä piiskannut Laakkonen on väkivahva painija ja suorittikin voimakkaan alasviennin ja survoi tekniikan ja voiman yhteipelillä käänteisen erikoistriangelin ensimmäisessä erässä voittaen näin ottelun luovutuksella.

Laakkonen kävelee pois nujerretun vastustajan raunioilta.

Päivän käännyttyä illaksi valmistauduttiin tuleviin taistoihin kebabilla ja pitsalla sekä muutamalla oluella, joista jälkimmäiset nautiskeltiin viihtyisässä olutravintola Maljassa. 18 aikaan siiryimme taistelutantereelle ja hyvin pian ovien avauduttua sisään alkoi lapata yleisöä. Kehätyöskentely aloitettiin Mr. Lähteen johdolla pimeässä hallissa kaikui ankara ja saatanallinen musiikki jonka jälkeen kirkkaista valoista Mr. Lähde (s)piikkasi tapahtuman käyntiin. Ensimmäiset kuusi ottelua käytiin amatöörisäännöin ja jokaisessa näissä kehässä esiintyi kuopiolainen taistelija.

Itse antauduin vastenmieliseen ja haastavaan työtehtävään. Jouduin toimimaan kehätytön avustajana koko illan ajan. Tai siis tarkemmin sanottuna sen ajan kun kehätytöllä hommia oli. Suoriuduimme tehtävästä teamina, mielestäni, erittäin hienosti. Yhtään numerokylttiä ei näytetty väärinpäin koko illan aikana. Kiitokset vaan hyvästä yhteistyöstä.

Ensimmäisessä taistelussa kohtasivat Tampere ja Imatra. Tuimin ilmein käynnistynyt ottelu eteni varsin vauhdikkaissa merkeissä enimmäkseen pystyssä kunnes napakan oloinen potku kaatoi Janne Rantasen maahan ja tuomari joutuikin keskeyttämään imatralaisen rummunsoiton jo ensimmäisen erän aikana. Ilmeisesti mistään vammautumisesta ei kuitenkaan ollut kysymys, sillä tamperelainen poistui kehästä hyvävoimaisen näköisenä.

Kautonen by TKO

Otteluiden edetessä miesten koko kehässä kasvoi ja 100 kiloisissa Joensuun MMA:n Timo Karttunen sai vastaansa Viron väkivahvan Tseikon. Miesten piti kohdata jo aikaisemmin, mutta Karttusen loukkaannuttua ottelu peruuntui. Tällä kertaa latausta oli siis riittävästi. Isojen miesten ottaessa yhteen ryminä on melkoista ja ensimmäinen erä mentiinkin maan ja taivaan välissä varsin tasaisissa merkeissä. Epäselväksi ei jäänyt se, että Virossa on epäilemättä treenattu vapaapainia. Toiseen erään lähdettäessä Tseikon kaasutankki alkoi kuitenkin osoittaa melkoisia tyhjenemisen merkkejä ja näin Karttunen pääsikin ottamaan virolaisen selän, roikkuen siinä aina ottelun loppuun saakka. Voitto matkasi näin yksimielisellä päätöksellä Joensuuhun.

Karttunen by UD

Kolmannessa ottelussa Kuopion Gladiator Factoryn Teppo Lampela suoritti debyyttinsä ammattilaissäänöin käytävissä otteluissa. Vastaan asettui Niko Suotama. Ottelu alkoi hyvin tunnustelevissa merkeissä ja mattoonmenon jälkeen imatralainen osoittautui jossain määrin Teppoa vahvemmaksi ja sovitun lopetuksen kaivaminen ei onnistunut. Imatran mies pääsi lyömään päältä varsin rapsakasti ja tuomarin oli pakko keskeyttää ottelu Tepon tajunnan häivyttyä hämärän taa. Seurailin tilanteen kehitystä ja ottelun jälkeinen keskustelu vahvisti havaintoni oikeaksi; Tepon sammuttanut erittäin kova isku osui takaraivon ja niskan väliselle alueelle. Tästä johtuen Teppo ei oli täydellisen sekaisin vielä siinä vaiheessa kun hänet autettiin ulos kehästä. Tilanteelle ei kuitenkaan olisi voinut mitään, eikä se missään nimessä ollut tahallinen.

Suotama by TKO

Illan pääottelun etutiimellyksessä ajauduimme kehätytön kanssa vahvasti eri leireihin, sillä itse olin jo etukäteen vakuuttunut Mikaelin voitosta, kun taas työkumppanini oli, kirjaimellisesti, koko sydämellään Tuomo Turkian puolella. Väkivahva lappeenrantalainen onnistui nopeasti kääntämään ottelun mattoon jääden itse päällimmäiseksi. Kokenut kehäkettu, Lähteenmäki, sai kuitenkin nopeasti aseteltua tiukkaakin tiukemman triangelin kohdalleen, eikä edes Turkian hurjat ja sisukkaat slämmit auttaneet miestä pulasta. Loppu oli käsillä ja lopulta Turkia joutui taputtamaan antautumisen merkiksi. Hieno taistelu kuitenkin. Lähdesmäen veljespari jatkoi samalla voittokulkuaan.

Lähdesmäki by Submission (Triangle Choke)

Sawo Rumble oli kokonaisuudessaan hieno tapahtuma, jonka järjestelyt ja puitteet olivat hyvät. Uskon yleisön jatkossakin löytävän tapahtuman, mikäli sellainen taas ensi vuonna järjestetään.

Kuvat: Teemu Rissanen

Hyvää itsenäisyyspäivää!

2009-12-06T14:16:00.001Z

Hyvää itsenäisyyspäivää koko itsenäisen Suomen kansalle ja samalla iso kiitos kaikille sotiemme veteraaneille jotka ovat kaiken tämän tehneet meille mahdolliseksi.

Sawo Rumble vol2, 5.12.2009

2009-12-02T13:56:00.003Z

Toista kertaa Sawonmaalla, tarkemmin Kuopiossa, järjestettävä Sawo Rumble laajentaa ammattilaissäännöin käytäviin otteluihin tiettävästi ensimmäistä kertaa. Kuopiolaisten Gladiator Factoryn ja CMB:n järjestämät iltamat ottavat paikkansa Pohjantien koululla ja luvassa on niin amatöörien kahakointia kuin myöskin ammattilaispainotteista päähänlyömistä. Kekkerit aloitetaan punnistustilaisuudella ravintola Maljassa perjantaina 4.12.2009 klo 1900. Tilaisuus on kaikille avoin ja samalla maksuton. Kannattaa siis käydä luomassa kansainvälistä tunnelmaa ja katsastamassa nuorehkoa miestä parhaassa lihassaan. Varsinaiset rytinät käynnistetään 5.12.2009 klo 1200 ja sisään pääsee vitosella. Iltaottelut alkavat klo 1900 ja sisään pääsee klo 1800 alkaen. Piletistä pulitetaan ennakkoon 12€ ja ovelta 15€, mikäli ostaa lipun ennakkoon saa sillä käydä katsomassa myös päivän ilotulitukset. Mikäli päivällä vakuuttaa ostavansa iltatapahtuman lipun ovelta, niin ei välttämättä pääsee sisään.

Päiväotteluissa nähdään yhteensä 19 taistelua, joista osa käydään vapaaotteluliiton "ei saa lyödä oikeasti" ja osa samaisen liiton "saa lyödä oikeasti säännöillä". Listoilta löytyy runsaasti paikallisia taistelijoita, joten kannattaa mennä kannustamaan oman kylän ukot voittoon. Päämatsina voidaan pitää Tehtaan Marko Laakkosen ja MMA Joensuun Pippurin Jessen kohtaamista alle 84 kilon painoluokassa. Ottelu käydään C-säännöin. Tämähän tarkoittaa sitä, että ottelu kestää 3x3 minuttia ja sen aikana matossa ei iskeä vastustajaa millään tavalla. Pystyssä saa sitten harrastaa väkivallantekoja pl. polvia ei saa napautella päähän. Räjähtävässä kunnossa oleva Marko onnistuu toivottavasti olemaan purkautumatta ennen lauantaita, jolloin Joensuun mies rävähtää nopeasti tonttiin ja joutuu lopetetuksi siellä.

Iltaotteluiden kortti on sikäli mielenkiitoinen, että Teppo Lampela, Tehtaan miehiä myöskin, debytoi ammattilaissäännöin käytävässä ottelussa MMA Imatran Niko Suortamaa vastaan. Teknisenä päähänlyöjänä ja potkijana Lampela varmastii pommittaa Nikoa heti ensimetrien tunnustelujen jälkeen, mutta ei epäröi moukaroida tätä matossakaan. En pitäisi lopetustakaan minään suurena ihmeenä. Varmaa on kuitenkin se, että Teppo vie ottelun nimiinsä ennen täyttä aikaa. Tai ainakin sellaiset ohjeet on annettu. Kuten kuvassa.

Kautosen Alpon ja Tampereen Janne Rantasen kohtaaminen on toisinto vuodelta 2006. Tuolloin ottelu tosin käytiin amatöörisäännöillä ja Kautonen vei sen täyden ajan jälkeen yksimielisellä tuomaripäätöksellä. Tälläkin kertaa luvassa on tasainen kahakka, jossa lukuisia tasaisia matseja hävinnyt Rantanen varmastikin janoaa voittoa. Molemmat ovat esiintyneet ammattilaissäännöin käydyissä otteluissa useita kertoja, joten molemmat herrat tietävät mistä illan ottelussa on kysymys.

Isojen poikien rähinässä MMA Joensuun Timo Karttunen kohtaa virolaisen Alik Tseikon. Ottelu oli jo aikaisemmin listoilla Chicago Collision V -iltamissa, mutta peruuntui ilmeisesti Karttusen loukkaannuttua. Ainakin Tseiko tyrmäsi kyseisessä tapahtumassa Lauri Rusaman toisessa erässä. Karttusen on siis syytä tiedostaa virolaisen lyönneissä olevan myös kaatoa. Tseikolla on myös menestystä vapaapainista, joten kova vastus on Karttusella edessään. Tietääkseni Karttunen debytoi ammattilaissäännöillä ja on tätä ennen voittanut kaikki amatöörimatsinsa.

Illan pääottelussa Lahden Mikael Lähdesmäki kohtaa MMA Lappeenrannan voimajyrän Tuomo Turkian. Pitkän linjan Lähdesmäki on kovin kuuluisasta suvusta, sillä hänen pikkuveljensä voitti juuri Shooton Euroopanmestaruuden. Ehtipä Matteus ottaa voiton vielä edellisenä viikonloppuna Helsingin Fight Nightissa. Lähdesmäen veljekset tietävät molemmat miten matossa toimitaan. Mikael voitti edellisessä Sawo Openissa oman sarjansa. Turkian recordi on varsin tappiollinen, joten hänkin varmasti tulee hyvin valmistautuneena otteluun ja janoaa voittoa. Luvassa on siis tekniikka vastaan voima. Asetelmat ovat hyvin mielenkiintoiset.

Lähdesmäki asettelee lopetusta.

Tapahtuman kotisivut löytyvät seuraavasta osoitteesta: www.saworumble.fi
Sääntöjä illan otteluihin voi käydä tarkastelemassa osoitteessa: www.vapaaottelu.fi
Kuopio Gladiator Factory kotisivut osoitteessa: www.gladiatorfactory.com

Kuvat www.gladiatorfactory.com ja Antti Vanne

Helsinki Fight Night 28.11.2009

2009-12-01T11:28:00.002Z

Pienellä viiveellä ollaan liikkeellä, koska viikonlopulle sattui sen verran somasti erilaisia hulluttelutilaisuuksia, että pääsin kotiin vasta eilen iltapäivällä ja oli luonnollisestikin niin peloissani kaikesta, etten voinutkaan kuvitella kirjoittavani päähänlyönnistä. Luon siis näin selkeästi jälkikäteen menneeseen tapahtumaan. Siihen joka otti paikkansa Helsingin jäähallissa.

Illan ympärillä leijaili monia mielenkiintoisia ottelupareja, mutta huonon tuurin astuttua kehiin ottelukortti muuttui viimemetreillä sangen merkittävästi. Luonnollisesti pahin takaisku oli Ross Pointonin silmäkulmavamma, jonka seurauksena Heilimön Saukkia ei kehään tällä kertaa saatu. Myös Anton Kuivasen loukkaantuminen iski järjestäjiä nenänvarteen. Lopputuloksena Speed Promotionin ja Shooto Finlandin järjestämän tapahtuman kortti kuivui odotusarvoista kohtuullisen paljon. Tällä ja erittäin huonolla mainostamisella oli varmastikin osuutta siihen, että juuri se suuri yleisö ei tietään jäähalliin löytänyt. Lopputuloksena taistelut käytiin aavistuksen kolkossa tunnelmassa, sillä muutaman kokoluokan liian suuri tila söi suurimman tunnelman. Yleisöarviot osoittavat paikalla olleen noin 3000 ihmistä. Itse on osaa tähän sanoa, muuta kuin sen, että yleisön vähyys näkyi kaikella tavalla jäähallissa.

Hämmästyttävintä kokonaisuudessa oli se, että lava- ja kehärakennelmien suunnitteluun ei oltu käytetty ilmeisesti kovinkaan paljoa aikaa ja vaivaa. Shöymeininki oli minimissään ja kehään johtavat rakennlmat peittivät näkyvyyden eräistä C-katsomoista todella pahasti. Otteluohjelmaa ei jaettu missään muodossa, joten yleisö joutui olemaan Starbucksin spiikkausten varassa. Jos ei huomioidan sitä, että kehäkuuluttaja vaikutti siltä, että hän luki ensimmäistä kertaa mitä hänen oikein missäkin kohtaa piti, suoriutui mies toimistaan varsin malliikkaasti. Otteluohjelmaan on lisäksi hyvä laittaa vähän taustatietoa ottelijoista sekä lajista, sillä nämä ovat sellaisia asioita, jotka suurta yleisöä kiinnostavat. Otteluiden jälkeiset haastattelut jäivät myös kokonaan puuttumaan, samoin screenit pysyivät mustina kokoillan ajan. Ainoa suuren maailman meiningin pilkahdus koettiin kun ruotsalaisen Bielkheden kulma-avustaja Reza, haastoi Niko Puhakan otteluun seuraavan tilaisuuden tullen. Voisi itse asiassa olla hyvä ottelu. Taustalla saattaa olla pieniä jännitteitä Puhakan natsimenneisyyden (ja varmaankin nykyisyyden) kanssa. Henkilökohtaisesti en edes kyseisen aatteen kannattajia ottaisi ottelemaan, jos jostain syystä jonkun tapahtuman järjestäisin.

Ja sitten asiaan. Ottelukortin kuivumisesta huolimatta kehässä nähtiin varsin viihdyttäviä otteluita. Ilmeisellä pikakomennuksella kehään noussut Turun ja FFG:n Toni Linden kohtasi ensimmäisessä ottelusssa Mats Nilssonin, joka ainakin omaksi yllätyksekseni ottelun tasatulokseen. Tonilla petti kaasutankki pahemman kerran ja suvereeni lukkopainiosaaja joutui lähinnä passailemaan. Paremmalla cardiolla ottelu olisi päättynyt Tonille ennen täyttä aikaa.

Ja koska en mitään muistiinpanoja illan aikana tehnyt, ottelujärjestyksen osalta edes päähäni, niin kertailen illan kähinöitä satunnaisessa järjestyksessä. Espoon Kehähaiden Niko Puhakka kohtasi omassa ottelussaan ranskalaisen Johnny Fracheyn. Ottelun kulku oli varsin vaihteleva, mutta mielestäni kumpikaan ei ollut missään vaiheessa kovin lähellä ottelun lopettamista, eikä mitään päätähuimaavan hienoja suorituksia nähty. Toivon koko ottelun ajan, että Frachey saisi Puhakan lopetettua, mutta täyden ajan jälkeen espoolainen julistettiin voittajaksi. En olisi hämmästynyt vaikka tuomio olisi toisinkinpäin.

Toni Valtosen otteet muistuttivat Puhakan vastaavia ja slovakilainen Atila Vegh vastasi samalla mitalla. Jos ei vähän enemmänkin. Ympäri kehää mentiin ja matossa oltiin vaihtelevissa päällimmäisyysjärjestyksissä täyden ajan verran. Jos jossain, niin tässä ottelussa tulos olisi voinut helposti olla myös toisinpäin. Mitään oikeusmurhaa tai törkeätä kotiinpäinvetämistä ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan. Valtoselle hieno 30. ottelu ja voitto siitä.

Mikko "Rehtori" Suvanto on päässyt vakuuttavaan iskuun ja Roemer Trumpert oli alusta asti altavastaajana. Hollantilainen totesi hyvin nopeasti kyydin olevan kylmää ja joutui taputtamaan jo alkumetreillä Reksin koviin paukkuihin. Suvannon otteita on mukava nähdä jatkossakin.

Pitkästä aikaa kehään palannut Juha "Juice" Saarinen näytti, että edes pitkähkö tauko ja ruotsalainen Anders Hansson eivät vaikuta hänen edesottamuksiinsa. Vahvalla pystypainilla hienon alasviennin tehnyt Juice kipusi nopeasti vastustajansa selkään ja kuristi tämän ensimmäisessä erässä RNC:llä kolmen minuutin kohdalla. Toivottavasti Juicelle saadaa lisää otteluita lähitulevaisuudessa. Miehellä on kuitenkin kaikki ainekset menestykseen.

Shooton EM:stä ottelemassa käynyt Markus "Maaku" Halkosaari oli tärkeässä ottelussa. Vastaan asettui Klas Åkersson. Kovalyöntinen ruotsalainen ei ollut mikään eilisen teeren poika ja tämän Maakukin varmasti tiesi. Hyvän alun jälkeen ottelu kuitenkin päättyi Halkosaaren osalta ikävimmällä mahdollisella tavalla kulman keskeytykseen ensimäisen erän päättyessä. Miehen kaasutankki loppui täydellisesti ja ottelu meni täysin yksipuoliseksi päähänlyömiseksi.

Tampereen ja koko Suomen suuri elämäntapakamppailija vapaaottelu-uransa suoraan maailmalta aloittanut Jarno Nurminen otteli ensimmäistä kertaa urallaan kotimaassaan. Vastaansa hän sai ruotsalaisen Blazew Sawinskin. Blazew tyrmäsi edellisessä ottelussan MMA Vantaan Marko Patterin ensimmäisessä erässä, joten ainakin lyöntivoimaa mieheltä löytyi. Jarnon valmistautuminen otteluun oli tuskien taivalta erilaisten loukkaantumisten johdosta, mutta se ei ainakaan kehässä ehtinyt näkyä. Jarno napautti heti ensimmäisestä klinchistä napakan polven vastustajansa kylkeen, vei tämän tonttiin ja yritti kuristaa, mutta ennen kuin kuristus oli edes kiinni, ruotsalainen taputti. Jarno poistui kehästä samantien pettyneenä vastustajansa helppoon luovutukseen. Vasta myöhemmin selvisi, että Blazew oli murtanut kylkensä polvipotkun seurauksena ja joutui tästä syystä luovuttaamaan. Koska ei siis saanut happea, vaikka kuristus ei vielä valmis ollutkaan.

Äskettäin Shooton Euroopanmestaruuden voittanut Matteus "Teini" Lähdesmäki nousi kehään toista kertaa lyhyen ajan sisään. Kyseessä ei kuitenkaan ollut titteliottelu. Ranskasta paikalle oli tuotu iloinen velikulta, Cedric Jouvet, joka oli voittanut lähes kaikki aikaisemmat ottelunsa luovutusotteella. Kehässä tätä ei kuitenkaan olisi voinut helposti päätellä, sillä niin dominantti lahtelainen oli matossa. Ottelu päättyi ensimmäiseen erään ja voitto matkasi käsi-triangelilla Lahteen. Matteus tuntuu olevan hurjassa kunnossa ja hänellä on kaikki ainekset nousta Suomen ja Euroopan parhaaksi ottelijaksi. Mielenkiintoista olisi ollut nähdä mitä annettavaa Jerryllä olisi ollut Matteusta vastaan. Oma arvaukseni on, että ei ihan hirveästi.

Illan henkilökohtainen pääottelu oli kuitenkin ruotsalaisen David Bielkhedenin ja MMA Imatran Ville Räsäsen kohtaaminen. Illan ylivoimaisesti nimekkäin ottelija ei saanut ansaitsemaansa ennakkohypetystä, mutta näytti kehästä mikä tasoero on kysymyksessä. Räsänen, vaikkakin on sitkeääkin sitkeämpi, oli koko ottelun ajan täysin vastaantulija ja ruotsalainen paukutti vakuuttavan TKO voiton matossa. Suomessa joudutaan vielä jossain määrin työskentelemään ennen kuin isojen organisaatioiden ovista saadaan sisään kotimaamme edustaja. Jos itse joutuisin veikkaamaan, niin ensimmäinen voi olla Lähdesmäki tai Heilimö. En tosin olen vakuuttunut jälkimmäisen kiinnostuksesta riittävän infernaaliseen vapaaottelun treenaamiseen.

Kokonaisuudessaan ottelut olivat siis viihdyttäviä, mutta järjestelyt olivat täysin amatöörimaiset. Mikäli illasta halutaan tehdä ikimuistoinen tulee yleisten asioiden olla kunnossa ja ilmassa runsaasti suuren maailman meininkiä. Itseäni asia ei juuri haitannut, sillä lajille omistautuneet ja sitä harrastavat löytävät tiensä näihin iltoihin ja tietävät myös mistä on kysymys, mutta se suuri yleisö ei näillä avuilla paikalle löydä ja jos löytää, niin ei tule helposti toista kertaa. Näin se vaan menee.

Riverside, Klubi Tampere 26.11.2009

2009-11-27T10:34:00.003Z

Puolalaisen Riversiden Suomen kolmen keikan miniturnee oli kovan henkilökohtaisen kiinnostuksen kohteena. Progressiivista metallia soittava yhtye taittuu Toolin, Opethin ja Porcupine Treen kaltaisten orkestereiden tuotantoon. Bändin oma soundi on kuitenkin tunnistettava ja sen tuotanto kolahtaa ainakin omaan musiikkimakuun täydellisesti. Hyllystä löytyy yhtyeen koko tuotanto ja ennen keikkaa luonnollisesti pyöräytin useammankin levyn useampaan kertaan. Biisimuistini on kuitenkin kehnonlainen, joten en pystynyt yrityksistä huolimatta tekemään täydellistä biisilistaa keikalta. Eikä tämä johtunut edes hutjakkeesta.

Saapuessamme Klubille, yleisöä oli kohtuulisen vähän. Vakiintunet soittoajat kuitenkin ovat ihmisten tiedossa ja ennen keikan alkua paikalle saapuikin kiitettävästi laatutietoista yleisöä. Pyöripä yhtyeen henkilöstökin kansan joukossa rennon oloisesti.

Keikka pärähti käyntiin Rapid Eye Movementin "Panic Room" kappaleella. Heti ensimetreiltä saakka oli selvää, että soundit olivat kunnossa ja yhtyeen soitto myös kuulosti heti kärkeen terävältä. Riversiden musiikki soljuu utuisissa tunnelmissa ja pienen Klubin tila tuntui sopivan lähes täydellisesti yhtyeen ulosannille. "Second Life Syndrome" johdatteli herkkään "Schizophrenic Prayeriin". Mariusz Dudan vokalisoinnin herkkyys oli livenäkin kuultuna jotain uskomattoman herkkää, samaan aikaan Piotr Grudzinski maalaili kiratallaan korvia hivelevän kauniita melodioita. Jos jotain puutteita yhtyeen ulosannissa hakee, niin itse olisin nähnyt lavalla mielellään toisen kitaristin.

"The Same River" ja "In Two Minds" edustivat yhtyeen varhaisempaa tuotantoa, jonka jälkeen siirryttinkin käytännössä soittamaan uusi albumi kokonaisuudessaan läpi. Ja etenkin tässä vaiheessa olisin todella kaivannut toista kitaristia maalailemaan lisäharmonioita yhtyeen sointiin. Tämä saattaa johtua myös siitä, että en ole mitenkään erityisen suuri bassolinjojen ystävä. Yhtyen soundissa ne kuitenkin ovat vahvassa roolissa, joten ratkaisu lienee oikeutettu. Klubin takahuonetilojen puutteesta johtuen yhtye totesi, ettei voi edes oikein poistua lavalta, vaan joutuu olemaan siellä kaiken aikaa. Yleiö palkitsi bändin kaikesta huolimatta lämpimillä suosionosoituksilla ja uskonkin, että keikasta jäi, niin yhtyeelle itselleen kuin yleisöllekin, erittäin positiivinen ja lämmin jälkimaku. Ainoa ankara miinus tulee siitä, että mokomat jättivät soittamatta "Loose Heart" -kappaleen. Kappaleen joka on kuitenkin yhtä kuin Riverside omassa takaraivossani.

Kokonaisuudessaan keikka oli ehyt ja kantava. Riversiden kauniit melodiat toimivat livenä erittäin hienosti ja yhtye osaa todellakin soittaa. Jos jotain jäi vaivaamaan liiankin tarkasti soitetut kappaleet, niin ainakaan itse en ollut heidän joukossaan. Ja loppuun vielä se mikä jäi puuttumaan.

Hienoja kitaristeja ja mukavaa musiikkia

2009-11-17T11:21:00.003Z

Selailin aikani kuluksi netin videotarjontaa ja ajauduin kuuntelemaan sekä katselemaan eri kitaristeja. Päätin samantien listata (videoiden muodossa) heitä tähän blogiin useammastakin eri syystä. Kansan syvissä riveissä tuskin erityisemmin tunnetaan näitä henkilöitä, ja jos tunnetaankin, he eivät kosketa millään tavalla. Itse kuitenkin pysähdyin kuuntelemaan ja katselemaan. Lahjakkuuden ja osaamisen edessä on aina helppoa halitoitua ja nöyrtyä samaan aikaan. Jotenkin soittaminen tuntuu kohtuullisen pyytettömältä, kuulostaa upealta ja myös näyttää visuaalisesti kauniilta. Päätin myös samalla mennä itse kokemaan livenä jonkun näistä virtuooseista, mikäli he vaan koskaan Suomeen, tai johonkin muuhun sopivaan paikkaan ilmestyvät.

Ensimmäisenä herra, josta innostukseni oikeastaan alkoi erään satunnaisen henkilön minulle häntä suositeltua.

Carlos Vamos:

Andy McKee:

Antoine Dufour:

Jimmy Wahlsteen:

Sergio Altamura:

Craig D'Andrea:

Tiedän samalla, että maailmassa on lahjakkuutta enemmän kuin moni ymmärtää. Itse asiassa jokaisessa ihmisessä on enemmän lahjakkuutta enemmän kuin hän itse tiedostaa. Nyt on aika käydä tutkimassa omaa itseään ja kaivaa esiin lahjakkuus; se ihan pienikin sellainen.

Tomaz Humar 1969-2009

2009-11-15T21:33:00.004Z

Slovenialainen alppinisti Tomas Humar on menehtynyt Langtang Lirungilla arviolta 10.10.2009. Maailman parhainpiin ekstream-alppinisteihin kuulunut Humar oli suorittamassa soolonousua Lirungin eteläseinällä (todennäköisesti ensinousu), kun hän putosi (ilmeisesti) laskeutumisensa aikana 9.10.2009 ja loukkasi itsensä vakavasti. Tomazin yhteydenotto perusleiriin oli lyhyt ja siinä hän pyysi välitöntä apua ja noutoa. Hänen tilansa oli jo tuolloin kriittinen. Humar oli sanonut heikolla äänellä viimeiseksi jääneessa puhelussaan 10.10.2009: "Jagat, this is my last." Pelastuspartio löysi lopulta Humarin ruumiin 5600 metrin korkeudelta Langtang Lirungin eteläseinältä.

Tomaz Humar oli oman aikansa suurin vuorikiipeilijä. Hänen tyylinsä oli soolo ja reittinsä vaikeimmat. Siinä missä moni muu olisi pyöritellyt päätään näki Humar mahdollisuuden. Tomazilla on listallaan yli 1500 nousua ja yksi näistä on hänen soolonsa Dhaulagirin eteläseinällä, jolla kuolleisuusprosentti on 40%. Humar otti riskejä ja tiedosti sen varmasti myös itsekin. Kuten monien muidenkin suurien vuoripkiipeilijöiden sielut asuvat vuorten rinteilla, niin Tomazin sielukin kuuluu nyt Langtang Lirungille.

"Every mountain has its soul. If the mountain doesn't accept you and you don't submit to her will, she will ruin you."

Tomaz Humar

Dhaulagiri I - 8,167m / 26,795ft

2009-11-13T15:04:00.003Z

Tällä kertaa hivenen paremmalla tarkkuudella laskettuna pääsemme maailman seitsemänneksi korkeimman vuoren Dhaulagiri I:n pariin. Epähuomiossa kirjailin kahdet selostukset Cho Oyusta, mutta olkoon molemmat edelleen luettavissa. Suunnilleen samaa mieltä kun onnistuin olemaan molemmilla kerroilla..

Vuonna 1806 "Vakoista Vuorta" pidettiin vielä maailman korkeimpana vuorena. Vasta 30 vuotta myöhemmin maailman korkeimmaksi vuoreksi valittiin ansaitusti Kangchenjunga. Myöhemmät tarkastelut ovat tosin osoittaneet tämänkin aavistelun virheelliseksi. Sijaintinsa puolesta Dhaulagiri I on maailmassa ainutlaatuinen. Se sijaitsee suoraan joen varressa ja muodostaa massiivisen parin Annapurnan kanssa. Vuori tarjoaa useita massiivisia seiniä eeppisille kiipeilyretkille.

Ensimmäisen valloittajansa Dhaulagiri I tapasi vuonna 1960, kun sveitsiläis-itävaltalainen retkikunta kiipesi vuoren huipulle. Mukana matkassa oli muuan Kurt Diemberger, joka on myöhemmin noussut yhdeksi vuorikiipeilyn tunnetuimmista hahmoista. Retkikunta käytti nousussaan luoteista harjannetta, joka onkin myöhemmin vakiintunut Dhaulagiri I normaalireitiksi. Vuorelle on tosin kiivetty melkein kaikista mahdollisista ilmansuunnista. Ensimmäisen talvinousun vuorelle suoritti puolalainen Jerzy Kukuczka vuonna 1985. Reittinä oli tälläkin nousulla normaalireitti. Kukuczka, tapojensa mukaisesti, suoritti jälleen ensinousun.

Dhaulagirin massiiviset seinät ovat houkutelleet vuosien saatossa runsaasti yrittäjiä muille kun normaalireitille. Hyvin monet yritykset ovat jääneet kesken tai niiden aikana on sattunut kuolemaan johtaneita onnettomuuksia. Esimerkiksi vuonna 1969 amerikkalisen Boyd Everettin johtaman retkikunnan yrittäessä lounaisharjannetta mies itse sekä seitsemän muuta retkikunnan jäsentä menetti surmansa. 1975 puolestaan japanilaisen retkikunnan yrittäessä kaakkoisharjannetta, kuusi ihmistä kuoli lumivyöryssä.

Kuuluisin Dhaulagirin uhreista lienee ranskalainen Chantal Maudit joka menehtyi vuonna 1998 yrittäessään vuoren huipulle. Maudit oli tunnettu tyylistään, jossa hän veti itsensä hämärän rajamaille tai ylikin, ja luotti siihen, että joku auttaa hänet alas vuorilta. Tällä kertaa apua ei kuulunut ja Chantal jäi tälle matkalleen. Myöhemmin hänen kohtalostaan on käyty paljon keskusteluja ja naisen ruumis kuljetettiin lopulta löydyttyään Ranskaan. Virallisen kuolinsyyn ollessa lumivyöry, on taustalla keskusteltu myös paljon myös muista vaihtoehdoista, sillä mitään lumivyöryn merkkejä ei uhreista, eikä varusteista suoranaisesti löytynyt.

Dhaulagirin eteläseinän ensimmäisenä kiipesi slovenialainen Tomaz Humar. Ja kuten niin monesti, mylös tällä kertaa yksin ja minimaalisin varustein. Humarin suoritukset ovat usein järjen rajamailla, niin myös tämä Dhaulagirin ensinousu. Näissä tilanteissa ei enää taidolla selvitä kaikista vastaan tulevista ongelmista, joten on parempi, ettei niitä ongelmia tule vastaan..

Dhaulagiri I on ansainnut paikkansa kasitonnisten mystisempien vuorien joukossa ja se tarjoaa mahtavia haasteita niitä tosissaan hakeville.

Dhaulagiri I vuorena 8/10.

Kuvat tekstissä eivät ole omiani, vaan ne on poimittu satunnaisista lähteistä netistä.

Kent "Röd"

2009-11-13T11:04:00.004Z

Laskentavasta riippuen yhdeksännellä levyllään tapaamme jälleen kerran elektronisen Kentin. Ruotsalaisen yhtyeen looginen tie on vähitellen johdattanut yhtyeen muusikoita sähköisempiin tunnelmiin. Jos alkuaikojen muutoksessa olikin havaittavissa pientä suunnan hakemista, on "Röd" vakaannuttanut bändin kompassin näyttämään oikeaan ilmansuuntaan. Kuuntelimme levyn ensimmäistä kertaa ja tarkoituksena oli kirjoittaa arvio välittömästi sen jälkeen, mutta koska intensiivinen keskittyminen jäi kuitenkin puuttumaan, siirsin omaa arviotani hivenen eteenpäin. Tällä oli jälleen kerran positiivisia vaikutuksia, sillä levy alkoi avautua aivan eri tavalla pienen tehokuuntelusession jälkeen.

Kentin musiikkiin tykästyneille ihmisille ei suurempia pettymykiä yhtyeen uran aikana ole vastaan tullut. Eikä tule tällä kerrallakaan. "Röd" on vakaa ja johdonmukainen albumi. Sen soundimaailma on lähes täydellinen ja sävellykset erinomaisen haikeita. Juuri sellaisia kuin Kentin arvolle sopiikin. Joakim Bergin vokalisointi on jälleen hienoa kuunneltavaa. Olen kuitenkin aistivinani, että fraseerauksessa on siirrytty aavistus valtavirtaa kohden. Persoonallisesta tyylistään tunnettu Berg kannattelee silti tätä levyä oivallisesti. Ja kyllä, ruotsin kieli on yhtyeelle ainoa sopiva ilmaisukanava.

Albumin avaava Intro on kokonaisuudessaan kohtuullisen turhanpäiväinen, mutta sen jälkeen tulee pitkäsoiton mitalla herkkua korville. Levyltä ei ole poimittavissa mitään yksittäistä tajunnanräjäyttävää kappaletta, mutta kokonaisuus on harmoninen ja kestää kulutusta runsaasti. Omaan korvaani sopivat erityisen hyvin "Hjärta", "Sjukhus" sekä "Svartä Linjer". Edellinen levy linkittyi omassa historiassani voimakkaasti Tampereeseen ja samaan taipuu uusinkin albumi. Kuuntelin levyä istuessani bussissa ja katselin samalla alkutalven otteeseen joutunutta kaupunkia. Mieleni teki jäädä ajelemaan bussilla pidemmäksikin aikaa. Siinä määrin tehokkaasti kuva ja ääni toisiaan täydensivät. Jos joku pohtii onko se hyvä vai huono asia, niin voin vakuuttaa, että tässä tapauksessa kokemus oli totaalisen positiivinen.

9/10

Between The Buried And Me "The Great Misdirect"

2009-11-11T15:47:00.004Z

Vajaan kymmenen vuoden ajan raskaan musiikin piirejä hämmentänyt amerikkalainen Between The Buried And Me on ehtinyt kuudenteen albumiinsa. Vuonna 2001 aloittanut kokonpano ei ole koskaan oikonut yhtäkään mutkaa, eikä myöskään tehnyt tuotantoaan kevyeksi ja kaikille korville sopivaksi. Haasteita riittää kriittisemmällekin sävellys- tai soittotaiteen ystävälle. Vaikka Mike Pattonin projekteihin nähden pysytään valtavirrassa, niin jotain samoja elementtejä saattaa tältäkin albumilta löytyä. Mr. Bungle lienee niistä ilmeisin.

"The Great Misdirect" on raju paketti. Sen nielaiseminen yhdellä kertaa tuntuu aluksi mahdottomalta ajatukselta. Mutkikkaat kappalerakenteet sekä sävellykset yhdistyvät taidokkaaseen soittoon ja rankkaan dynamiikkaan albumilla vallitsevien tunnelmien välillä. Äärilaidoissa käyntejä ei vältellä missään kohdassa. Hämmästyttävintä levyllä on se, että BTBAM onnistuu pitämään suitset kädessään ilman totaalisen päätöntä ryntäyttämistä. Kappaleiden keskipituudeksi muodostuu noin kymmenen minuuttia ja jokaisen minuutin sisälle mahtuu ainakin kymmenen tyylillistä tai soittoteknistä hienoutta. Deathistä siirrytään sujuvasti metalliseen tai kovaan coreen ja sitä kautta jatketaan pehmeään progeen.

Itselleni yhtyeen albumeista "Alaska" tuotti aluksi suunnattomia vaikeuksia, eikä se koskaan onnistunutkaan täysin avautumaan. "Colors" herätti ristiriitaisia tunteita, mutta jostain syystä "The Great Misdirect" onnistui vakuuttamaan heti; joskin sen avautumiseen meni muutama kuuntelukerta. Vaikka yhtye on pysynyt "Alaska" levystä alkaneelle laukkaamiselleen uskollisena, jouduin kuitenkin vielä kertaalleen varmistamaan, että soittimessa oli BTBAM kuunneltuani uutuutta ensimmäistä kertaa. Yhtye joka vuonna 2006 julkaisi coverlevyn, jossa kyytiä saivat mm. Metallica, Queen, Pink Floyd ja Counting Crows, keittelee kerrassaan makoisaa soppaa joka ei kyytipojakseen tarvitse sen kummenpia lisukkeita. Sopassa kun on eri muotoisia, kokoisia, makuisia ja kuuloisia klimppejä aivan riittävästi. Hyvä pojat. Ja pidit sitten mistä musiikista tahansa; löydät omasi tästä keitoksesta. Ja cover -bändien ei ehkä ihan ensimmäisenä kannata tähän ryhtyä.

9/10

Swallow The Sun "New Moon"

2009-11-05T08:25:00.004Z

Swallow The Sun ilmoittautuu mukaan vuoden paras albumi -kilpailuun uudella "New Moon" -kiekollaan. Jyväskyläläinen retkue julkaisee syksyn pimeyttä synkistämään neljännen täyspitkän studioalbuminsa. Jo ensimmäisestä levystään lähtien STS on ollut valmis kokonaisuus. Yhtye on tästäkin huolimatta onnistunut jalostamaan ilmaisuaan jokaisella albumillaan, eikä uralle mahdu yhtään notkahdusta. Edellinen "Hope" on takakataloogissa ehkä se heikoin lenkki, mutta yltää kuitenkin sekin kiitettävään arvosanaan.

Swallow The Sun on kokenut myös miehistönvaihdoksen kun keväällä 2009 yhtyeen rumpali Pasi Pasanen jätti yhtyeen puutteellisen motivaation vuoksi. Bändi ei jäänyt surkuttelemaan, vaan löysi rumpalinpallille parhaan suomalaisen metallirumpalin Kai Hahdon (ex Rotten Sound). Vaikka Hahto tunnetaankin ehkä parhaiten Rotten Soundin päätähuimaavista BPM -lukemista, on hän kenties kaikkien aikojen taitavin ja teknisin suomalainen rumpali. Swallow The Sun ei Hahdon presentaatiosta huolimatta ole silti lähtenyt kaahaamaan.

Jos joku musiikki sopii tähän vuodenaikaan, on se ehdottomasti Swallow The Sunin synkkä taide. Aikaisempia levyjä vivahteikkaamman albumin vahvuudet ovat moninaiset. Mikko Kotamäen örinä on ruuvautunut entistäkin tiukemmaksi ja samalla mukaan mahtuu myös runsaasti puhtaita lauluosuuksia. Ja molemmat toimivat loistavasti. Kotamäen repertuaari on kenties laajempi kuin mies itsekään on aikaisemmin ymmärtänyt. Bändin sävellykset ovat omaa luokkaansa. Uudella albumilla ryntäytetään välillä vähän rajummin, toisinaan kauniin melodisesti ja ajoittain vielä yhdistellään näitä kahta elementtiä. Väliin on ripolteltu runsaasti herkkiä, ja jopa hauraan kuuloisia, kitaramelodioita, joissa yksinäisyyden tuntu on voimakkaasti läsnä. Kenties Hahdon myötä mukaan on ujutettu myös muutamia blast beat -vaiheita.

Swallow The Sun on saanut aikaiseksi uransa tähän mennessä hienoimman albumin. "New Moon" laajentaa yhtyeen ilmaisukentän rajoja, mutta säilyttää samalla bändin selkeästi tunnistettavan soundimaailman ja tunteen. Vaikka jokainen kappale itsessäänkin on mestariteos, toimii albumi myös kokonaisuutena täydellisesti. Ja jos et vielä ole tutustunut, niin nyt sitten viimeistään.

10/10

These Woods Breathe Evil
Falling World
Sleepless Swans
...And Heavens Cried Blood
Lights On The Lake (Horror pt. III)
New Moon
Servant Of Sorrow
Weight Of The Dead

Mustasch, Klubi Tampere 03.11.2009

2009-11-04T07:40:00.002Z

Tanakkaa rokettirollia soittava ruotsalaisryhmä aloitti Suomen kierroksensa tällä kertaa Tampereelta. Tiistaina Klubille oli ilmestynyt kohtuullisesti porukkaa, mutta mistään massahysteriasta ei varsinaisesti voinut puhua. Saavuin pelipaikalle yhdeksän jälkeen ja itselleni tuntematon jyväskyläläinen Plutonium Orange oli tuolloin veivaamassa omaa settiään. Mustaschin tyylille uskollinen pumppu suoriutui tehtävästään kiitettävästi. Soundit olivat tanakat ja yhtyeen soitto kulki mukavasti. Itsessäni orkesterin veto ei kuitenkaan mitään erityisempiä ahaa -elämyksiä herättänyt. Livesoitanta oli kuitenkin vahvaa ja siinä mielessä yhtye jätti itsestään positiivisen kuvan. Kenties Swallow The Sunilla on tämän asian kanssa jotain tekemistä.

Illan pääakti aloitti aikataulun mukaisesti ja vähän kymmenen jälkeen jyrähtivät "Heresy Blasphemy" -kappaleen ensisävelet. Olin nähnyt yhtyeen muutaman kerran aikaisemmin ja muistelin sen olevan melkoinen livejyrä. Tällä kertaa moottorissa oli kuitenkin jonkun verran karstaa, sillä yhtyeen miksaus ei ollut alussa lainkaan kohdallaan, ja tuntui jopa siltä, että kaikki muusikot eivät olleet aivan saman tahdin parissa. Karstasta (negatiivisessa mielessä) kärsi myös Ralf Gyllenhammarin ääni. Ensimmäisen kolmen kappaleen jälkeen yhtye sai vähitellen juonen päästä kiinni ja soitto alkoi kulkea huomattavasti tarkemmin ja alussa häirinneet rumpusounditkin oli saatu korjattua.

Ajankohta oli ilmeisen epäkiitollinen yhtyeen annille, sillä yleisö Klubilla esiintyi varsin passiivisesti, eikä onnistunut luomaan saliin hurmoksellista tunnelmaa edes tarttuviempien Mustasch -rallien aikana. Mustaschin esiintyminen jätti lievästi väljähtyneen jälkimaun ja kokonaisuudessaan vain vajaan tunnin mittainen keikka pääsi ainoastaan niukasti plussalle. Tällä kertaa "hirven kyrvän imeminen" ei toiminut kaivattuna linkkinä yhtyeen ja yleisön välillä. Bändin kyvyt tietäen on toivottavaa, että tahti paranee Suomen kiertueen aikana. Klubilla esiintyi kankea ja väkinäinen Mustasch, joka ei tällä kertaa onnistunut killeribiiseistään huolimatta herättämään itseään ja yleisöään. Ei vaikka Ralf soitteli kitaraansa kertaalleen myös yleisön keskellä ja kirkasti ääntään Minttuviinalla.

7/10

Settilista:

Heresy Blasphemy
Mine
Damn It's Dark
Dogwash
Falling Down
Accident Blackspot
The Audience Is Listening
Bring Me Everyone
Parasite
Down In Black
I Hunt Alone
Double Nature

Katatonia "Night Is The New Day"

2009-11-03T10:25:00.003Z

Omalla kohdallani yksi vuoden odotetuimmista julkaisuista on ollut ruotsalaisen Katatonian "Night Is The New Day". Vuodesta 1991 Jonas Renksen luotsaama yhtye on kulkenut pitkän matkan alkuaikojen doom/death -sävytteisestä metallista tämän päivän tunnelmallisen metalliseen ilmaisuunsa. Yhtye on hioutunut ajan puristuksessa yhdeksi metalliskenen kirkkaimmista timanteista. "Night Is The New Day" on yhtyeen kähdeksas studioalbumi. On tullut aika lunastaa kaikki tähän mennessä annetut lupaukset.

Vuonna 1998 Katatonia siirtyi käyttämään entistä enemmän puhtaita lauluosuuksia, yhtye olisi tuskin voinut paremmin valita. Tuosta ajankohdasta saakka yhtyeen musiikki on onnistunut koskettamaan kaikessa alakuloisuudessaan erityisen voimakkaasti. Bändi on luonut oman helposti tunnistettavan soundin ja jalostanut ilmaisuaan yhä täydellisemmäksi. Edellisen "The Great Cold Distance" -albumin myötä päästiin jo lähelle täydellisyyttä, mutta aavistuksen epätasainen kokonaisuus jätti vielä parantamisen varaa. Uusimmallaan yhtye ampuu keskelle maalitaulua.

En ole kovinkaan väärässä jos ennustan tässä vaiheessa, että "Night Is The New Day" on vuoden 2009 ylivoimaisesti komein albumi. Katatonian maailma on aina ollut synkkä ja tummaa, mutta uusimmallaan yhtyeen värikarttaan on ilmestynyt entistä enemmän sävyjä. Kokonaisuudessaan albumi on liikuttavan kaunis, surullinen, progressiivinen, alakuloinen ja samaan aikaan äärimmäisen lohduttava. Jos maailmassa on kaiken ahdistuksen keskellä toivoa, niin sen voi parhaiten aistia tältä albumilta. Liikutuksen kyyneleet eivät ole kaukana levyn soidessa kynttilöin valaistussa huoneessa. Se sointia ei halua katkaista; mikään ei saa häiritä täydellisyyden tunnetta. En muista kokeneeni mitään vastaavaa pitkiin aikoihin.

Epäilemättä tämä albumi tullaan tyrmäämään "katu-uskottavuutta" tunnustavien metallifanien toimesta. Ahdasmielisyydessään nämä eivät välittämättä ymmärrä sitä, että oikeasti se ensimmäinen demo oli kun olikin melkoista paskaa.

10/10

Cho Oyu

2009-10-28T15:40:00.003Z

Maailman kuudenneksi korkein vuori - Cho Oyu (8,201m / 26,906ft)

Pitkään tauolla ollut maailman korkeimpien vuorien arvostelusarja jatkuu. Tällä kertaa vuorossa on maailman kuudenneksi korkein vuori Cho Oyu. Himalajalla, 20km Everestistä länteen sijaitseva, vuori kohoaa Kiinan ja Nepalin rajalla kohti korkeuksia. Vuodesta 1952 vuori on ollut kiipeilijöiden valloitusyritysten kohteena. Ensimmäinen, Eric Shimptonin johtama, yritys kukistui kuitenkin teknisiin haasteisiin 6650 metrin korkeudessa. Kaksi vuotta myöhemmin itävaltalainen retkikunta onnistui kiipeämään Cho Oyun huipulle. Retkikuntaa johti Herbert Tichy ja reittinä oli luoteinen harjanne. Cho Oyusta tuli näin viides kasitonninen vuori maailmassa joka onnistuttiin kiipeämään huipulle saakka.

Nykyisin Cho Oyuta pidetään yleisesti yhtenä helpoimmista kasitonnisista. Sen sijainti on optimaalinen, koska Nangpa Lun pass, joka mahdollistaa kohtuullisen helpon lähetymisen vuorelle. Vuoren rinteet ovat pääsääntöisesti loivia, etenkin perusreitillä, ja tästä syystä Cho Oyu onkin varsin suosittu kaupallisten retkikuntien kohde. Vuorelle kiipeävät ensivaiheessa myös monet vaativampia kasitonnisia huiputtamaan lähtevät kiipeilijät. Kuten monet muutkin kasitonniset, myös Cho Oyu, on valloitettu sekä talvella, että soolona. Maciej Berbeka ja Maciej Pawlikowski suorittivat ensimmäisen talvinousun ja Yasushi Yamanoi kiipesi ensimmäisenä ihmisenä yksin vuoren huipulle. Merkillepantavaa on se, että Reinhold Messner onnistui valloittamaan Cho Oyun huipun vasta neljännellä yrityksellään.

Vuosien saatossa Cho Oyu on vaatinut yli 40 kuolonuhria. Yleisin kuolemaan johtaneen onnettomuuden syy näyttäisi olevan yksinkertaisesti lumivyöry tai putoaminen. Valitettevasti joukkoon mahtuu myös yksi suomalainen naiskiipeilijä, Noora Toivonen, joka on menetti henkensä vuonna 2000. Toivonen oli lähtenyt huiputusyritykseen yläleiristä ilman suksia (joilla hän oli suunnitellut laskevansa alas vuoren rinteitä) ja suunnannut kohti Cho Oyun huippua. Reitin varrella Noora oli radioyhteydessä perusleiriin ja kertoi kaiken olevan hyvin. Kello 19 aikaan illalla radiosta oli vielä kuultu Toivosen ääni, mutta lähetys oli katkennut välittömästi avasukutsun jälkeen. Myöhemmin valehuipun lähettyviltä löydettiin kahdet jäljet, jotka olivat paluun aikana kääntyneet väärään suuntaan ja päätyneet todennäköisesti Nepalin puolelle. Vuoren rinteet ovat Nepalin puolella huomattavan jyrkät ja kiipeäminen sekä laskeutuminen niillä on haastavaa. Todennäköisesti huono keli johti eksymiseen ja sitä kautta paleltumiseen. Nooran mukana vuoren rinteille jäi siperiasta kotoisin oleva Pavel Bonadysenko.

Huolimatta Cho Oyun muodollisesta helppoudesta, kiipeäminen kasitonnisille ei ole koskaan mitään sunnuntaikävelyä, mutta uskon, että motivoituneella ja normaalikuntoisella ihmisellä on mahdollisuus huiputtaa kasitonninen vuori turvallisesti. Jokaisella kiipeilijällä pitää muutoinkin olla prioriteetit kohdallaan ja pääkoppa kunnossa. Muussa tapauksessa kysymyksessä on vaarallinen ja ennustamattomasti päättyvä retki.

Cho Oyu ei vuorena onnistu herättämään mitään erityisiä tunteita, mutta kaikesta huolimatta se tarjoaa samaan aikaan mahdollisuuden kiivetä yli kahdeksaan tuhanteen metriin ja haastaa itsensä vaikeilla, ellei jopa mahdottomilla, reiteillä.

Cho Oyu vuoren 7/10.

Kuvat tekstisä eivät ole omiani, vaan ne on poimittu netistä, eri lähteistä. En myöskään ole Cho Oyulle kiivennyt; vielä.

Maailman korkeimpien huippujen valloittajat

2009-10-28T09:47:00.004Z

Selailin taas vaihteeksi, ja aikani kuluksi, nettiä. Vakituisiin tarkastelukohteisiin kuuluvasta www.k2climb.net -sivustosta löytyi juuri päivitetty lista henkilöistä, jotka ovat valloittaneet vähintään kuusi maailman 14:sta yli kasitonnisesta vuoresta. Lista ei erittele erikseen henkilöitä, jotka ovat suorittaneet huiputukset ilman lisähappea. Vuosien saatossa lista on venynyt melkoisen pitkäksi ja joukossa on tällä hetkellä yksi suomalainen. Kysymyksessä on luonnollisesti Veikka Gustafsson, joka tänä kesänä paketoi viimeisen kasitonnisensa. Ja kuten kaikki varmasti tietävätkin, niin Veikka on suorittanut kaikki huiputukset ilman lisähappea. Suoritus on maailman mittakaavassakin melkoinen, sillä kaikilla yli kasitonnisislla käyneitä ihmisiä on yhteensä 18. Ilman lisähappea huiputtaneita on tästä määrästä vain puolet.

Viimeisimmän päivityksen jälkeen lista näyttää seuraavanlaiselta:

UPDATED LIST OF COLLECTORS

14 Reinhold Messner (ITA)
14 Jerzy Kukuczka (POL) [deceased]
14 Erhard Loretan (SWZ)
14 Carlos Carsolio (MEX)
14 Krzysztof Wielicki (POL)
14 Juanito Oiarzabal (SPA)
14 Sergio Martini (ITA)
14 Park Young-Seok (S-K)
14 Um Hong-Gil (S-K)
14 Alberto Iñurrategi (SPA)
14 Han Wang-Yong (S-K)
14 Ed Viesturs (USA)
14 Silvio Mondinelli (ITA)
14 Iván Vallejo (ECU)
14 Denis Urubko (KAZ)
14 Ralf Dujmovits (GER)
14 Veikka Gustafsson (FIN)
14 Andrew Lock (AUS)

13 Fausto De Stefani (ITA)
13 Abele Blanc (ITA)
13 Christian Kuntner (ITA) [deceased]
13 Alan Hinkes (UK)
13 Norbert Joos (SWZ)
13 Piotr Pustelnik (POL)
13 Bianba Zaxi (TIB)
13 Cering Doje (TIB)
13 Lodue (TIB)
13 João Garcia (POR)
13 Oh Eun-Sun (S-K)

12 Félix Iñurrategi (SPA) [deceased]
12 Hans Kammerlander (ITA)
12 Vladislav Terzyul (UKR) [deceased]
12 Rena (TIB) [deceased]
12 Serguey Bogomolov (RUS)
12 Iñaki Ochoa de Olza (SPA) [deceased]
12 Maxut Zhumayev (KAZ)
12 Vassili Pivtsov (KAZ)
12 Edurne Pasaban (ESP)
12 Gerlinde Kaltenbrunner (AUT)
12 Hirotaka Takeuchi (JAP)

11 Jean-Christophe Lafaille (FRA) [deceased]
11 Nives Meroi (ITA)
11 Romano Benet (ITA)
11 Serap Jangbu Sherpa (NEP)
11 Go Mi-Sun (S-K) [deceased]

10 Viktor Groselj (SLO)
10 Benoit Chamoux (FRA) [deceased]
10 Oh Hee-Joon (S-K) [deceased]
10 Mario Panzeri (ITA)
10 Kim Jae-Soo (S-K)

09 Marcel Ruedi (GER) [deceased]
09 Michel Dacher (GER) [deceased]
09 Noboru Yamada (JAP) [deceased]
09 Anatoli Boukreev (KAZ) [deceased]
09 Akebu (TIB)
09 Ryszard Pawlowski (POL)
09 Hideji Nazuka (JAP) [deceased]
09 Jyabo (TIB)
09 Mingma I Sherpa (NEP)
09 Osamu Tanabe (JAP)
09 Jean Troillet (JAP)
09 Jorge Egocheaga Rodriguez (SPA)
09 Radek Jaros (CZE)
09 Kim Chang-Ho (S-K)

08 Siegfried Hupfauer (GER)
08 Wanda Rutkiewicz (POL) [deceased]
08 Dachung (TIB)
08 André Georges (SWZ)
08 Taro Tanigawa (JAP)
08 Yoshinobu Kato (JAP)
08 Carlos Pauner (SPA)
08 Zsolt Eross (HUN)
08 Dawa Wangchuk Sherpa (NEP)
08 Carlos Soria (SPA)

07 Marco Bianchi (ITA)
07 Nima Dorje I Sherpa (NEP)
07 Oscar Cadiach (SPA)
07 Atsushi Yamamoto (JAP)
07 Ra Kwan-Ju (S-K)
07 Andrzej Stremfelj (SLO)
07 Park Jung-Hun (S-K)
07 Juan Vallejo (SPA)
07 Alexey Raspopov (KAZ)
07 Serguey Lavrov (KAZ)
07 Mario Vielmo (ITA)
07 Martin Minarik (CZE) [deceased]
07 Fernando Gonzalez-Rubio (COL)
07 Zdenek Hruby (CZE)
07 Waldemar Niclevicz (BRA)
07 Peter Hamor (SLK)
07 Alex Txikón (SPA)
07 Alexey Bolotov (RUS)
07 Alberto Zerain (SPA)
07 Sanu Sherpa (NEP)
07 Pemba Tshering Sherpa (NEP)
07 Mario Merelli (ITA)

06 Kurt Diemberger (AUT)
06 Nima Temba II Sherpa (NEP)
06 Wangyal (TIB)
06 Vladimir Bashkirov (RUS)
06 Carlos Buhler (USA)
06 Chantal Mauduit (FRA) [deceased]
06 Jonathan Pratt (UK)
06 Michael Groom (AUS)
06 Jesus Martinez Novas (SPA)
06 Dan Mazur (USA)
06 Christine Boskoff (USA) [deceased]
06 Takashi Ozaki (JAP)
06 Ilgvars Pauls (LET)
06 Jose Antonio Garcés (SPA)
06 Tsutomu Miyazaki (JAP)
06 Fumiaki Goto (JAP)
06 Toichiro Mitani (JAP)
06 Park Mu-Taek (S-K) [deceased]
06 Kazuhiro Takahashi (JAP)
06 Dieter Albin Porsche (GER)
06 Kazuyoshi Kondo (JAP)
06 Serguey Bershov (UKR)
06 Iosu Bereziartua (SPA)
06 Phurba Chhiri Sherpa (NEP)
06 Dawa Tshering I Sherpa (NEP)
06 Kazuaki Amano (JAP)
06 Anna Czerwinska (POL)
06 Renzo Benedetti (ITA)
06 Evgeny Vinogradski (RUS)
06 José Ramon Koke Lasa (SPA)
06 Uwe Gianni Gotz (SWZ) [deceased]
06 Dodo Kopold (SLK)
06 Piotr Morawski (POL) [deceased]
06 Marco Confortola (ITA)
06 Simone Moro (ITA)
06 Kim Mi-Gon (S-K)
06 Chering Norbu Bodh (IND)
06 Dawa Chhiri Sherpa (NEP)
06 Ferrán Latorre (SPA)
06 Kinga Baranowska (POL)
06 Gleb Sokolov (RUS)
06 Juan Jose (Juanjo) Garra (SPA)
06 Tshering Dorje II Sherpa (NEP)
06 Gerfried Goschl (AUT)
06 Tshering Dorje III Sherpa (NEP)

Notes:
a) the list is updated to October/2009.
b) some sherpa names are similar, but they are different climbers. For example, Tshering Dorje II is the owner of Rolwaling Excursion, while Tshering Dorje III is the sherpa partner of Kim Jae-Soo and Go Mi-Sun this year. Both have 6x8000ers in the curriculum.
c) only confirmed main summits are accepted. Non-proved claims, fore summits (like Shishapangma Central, Broad Peak Rocky Fore Summit, Gasherbrum II Fore Summit, Makalu Fore Summit, Manaslu Fore Summit etc) and disputed summits are disregarded.
d) some summits are still being investigated, so some entries may be revisited in the following months, with possibly a few corrections to be done.

Kun miettii selviytymistodennäköisyyksiä 14 kasitonnisen huiputukselle, tulee hämmästelleeksi sitä, miten yleensä on mahdollista selviytyä kyseisestä urakasta. Annapurnan ja K2 kuolleisuuslukemat ovat merkittävän korkeat. Monilla muillakin vuorilla ihmisiä menehtyy vuosittain. Joillekin huipuille ei edes onnistuta joka vuosi kiipeämään. Todennäköisyydet onnettomuudelle eivät teoriassa kuitenkaan kasva sitä mukaan kun ihminen vuorille nousee. Kokemus saattaa vaikuttaa merkittävästi selviytymismahdollisuuksiin, mutta se ei kuitenkaan ole ainoa selitys asialle. Myös monet eritäin kokeneet, ja myös maailman parhaat kiipeilijät, ovat jääneet ikuisiksi ajoiksi jylhien vuorien rinteille. Kenties asiaan vaikuttaa enemmänkin reittivalinnat sekä riskinotto. Tyypillisesti suuria saavutuksia metsästävät ihmiset ovat valmiita ottamaan suurempia riskejä saavuttaakseen tavoitteensa. Nykysuuntaus vahvistanee tätä käsitystä, sillä koska lähes kaikki mahdollinen on jo kiivetty, joudutaan etsimään yhä haastavampia reittiä, kiipeämään niitä soolona ja luonnollisesti nykyisin aina ilman lisähappea. Lisähapella kiipeäviä on alettu pitää jo lähestulkoon huijareina.

Kaupallinen retkikuntatoiminta mahdollistaa yhä useammille ihmiselle näiden huippujen tavoittelun. Näissä yhteyksissä taidot ja tiedot eivät aina kohtaa vaatimuksia. Ihmisltä puuttuu nöyryys ja luonnon kunnioitus. Ainoa tavoite on päästä huipulle. Ja koska siitä on maksettu kymmeniätuhansia dollareita, ei keskeyttämiskynnys ole kovin matalalla. Kaupallinen kiipeily on mielestäni kaksiteräinen miekka. Toisaalta se mahdollistaa näiden uskomattomien kokemusten hankkimisen useammille ihmisille, mutta samalla kasvatta riskejä ja nostattaa luuloja siitä, että kasitonnisille kiipeäminen on viikonloppuretkeilyä.

Henkilökohtaisen näkemykseni mukaan kasitonnisille pitää kiivetä itse, omalla porukalla ja huolehtia siitä, että kaikki mukana olevat omaavat potentiaaliset edellytykset huiputtamiselle. Ilman näitä lähtökohtia on turha edes puhua vuorikiipeilystä. Ja koska tämän tavoitteen saavuttamiseksi vaaditaan pitkäjänteistä työtä, omistautumista ja kurjuuden harjoittelua, voidaan todeta, että kasitonnareilu ei oikeasti sovellu kovinkaan monille nykyihmisille. Ehkä jossain vaiheessa pääsen siihen pisteeseen, että voi ottaa siitä itse selvää.

Tulevaisuuden suunnitelmia

2009-10-27T08:32:00.004Z

Jostain syystä aikaa tuntuu olevan enemmän kuin tarpeeksi. Asiaan saattaa vaikuttaa vajaa kaksi viikoa sitten operoitu polvi. Leikkauksessa tehtiin uusi eturistiside toiseen jalkaani. Olen hämmästynyt siitä, miten paljon huonompi tämä uusi side vanhaan verrattuna on. Sääri ei enää heilu vasemmalle eikä oikealle, kävelmiseen tarvitsee keppejä, olemiseen rankkoja kipulääkkeitä ja ajan kuluttamiseen mitä erilaisimpia kikkoja. Olkoon tämän blogin kirjoittaminen yksi niistä.

Ensimmäinen lähitulevaisuuden tavoite on luonnollisestikin polven kuntouttaminen. Kepeillä pitäisi kevittää vielä pari viikkoa. Ensi viikolla kuvittelen pääseväni salille tekemään miehelle tärkempiä lihaskuntoliikkeitä. Ne ovat tietenkin penkki ja haulis. Ensiksimainittua kysytään aina ja jälkimmäinen on se mikä paidan hihojen alta näkyy useimmissa tilanteissa. Kokonaisuutta voi tietenkin tehostaa ottamalla apuliikkeeksi viparit. Saa sitten vielä olkapäätkin hyvään pumppiin. Kylkeen lisätään vielä vesijuoksua sekä aktiivista ja passiivista jalan liikeradan laajennusta. Siitä se sitten toivottavasti lähtee.

Päätin samalla tehdä paluun kehään ja jatkaa lukkopainin ja vapaaottelun tuomitsemista. Ensimmäinen mahdollisuus tarjoutuikin jo ensi kuussa, kun Jyväskylän hurjat järjestävät Shooto -kisat kotipaikkakunnallaan. Sinne siis kaikki ottelijat innolla kamppailemaan ja loput lähtevätkin yleisöksi. Fight Clubin -miehethän ovat aina osanneet järjestää hyvät puitteet päähänlyönti tai päästävääntökilpailuille.

Marraskuun ehdoton huipputapahtumahan on tietenkin Fightnight 28.11.2009 Helsingin jäähallissa. Siellä näkyy. Kortti ja puitteet tulevat olemaan hienot. Lisäinfoa löytyy www.fightnight.fi -sivustolta.

Polven ankaran kuntoutusmotivaation takana piilee muutamia hankkeita, jotka ovat enemmän tai vähemmän virellä. Ensimmäinen näistä tullee olemaan heinäkuussa 2010. Tarkoituksena ja tavoitteena on läpäistä Alpine Pass Route kaverin kanssa kahdestaan, mahdollisimman nopeasti ja ilman ulkopuolista tukea. Tämä tarkoittaa kaikkien tavaroiden kantamista mukana. Emme aio hankkia matkalta mitään täydennyksiä. Vettä toki otamme vuoristopuroista ja jos oikein paha tilanne tulee vastaan, niin sitten saatamme syödä multaa. Ellei se ole liian jäässä.

Alpine Pass Route kulkee Sveitsin halki Sargansista Montreuxiin. Matkaa kertyy arviolta kaikkiaan 350 kilometriä. Ja jotta homma ei olisi liian helppoa, niin reitin varrella on korkeuseroa kohtuullisesti. Reitin suunnitteluun joudumme käyttämään aikaa ja vaivaa, jotta voimme yöpyä mahdollisimman alhaalla ja ylittää korkeimmat kohdat lähtökohtaisesti valoisan aikaan. Aamuisin saattaa esiintyä myös sumuja ja matalaa pilvisyyttä, joten pyrimme synkronisoimaan kulkumme näiden reunaehtojen mukaisesti. Alimmillaan reitillä käydään noin 500 metrin korkeudessa, korkeimpien kohtien ulottuessa aina 2800 metriin saakka. Vuorikiipeilyä itsessään emme matkan aikana pääse harrastamaan. Reitiltä löytyy muutama jyrkempi kohta, mutta niistäkin selvitään ilman kiipeilyllisiä suoritteita.

Korkeus tulee vaikuttamaan suorituskykyyn merkittävästi, sillä vaikka emme ylitä 3000 metriä, joudumme sopeuttamaan elimistöämme korkeaan ilmanalaan ennen suoritusta. Elimistön ollessa kovan rasituksen alaisena vuoristotaudin riski kasvaa jo alle 3000 metrin korkeuksilla merkittävästi. Taudin kehittymistä voidaan toki ehkäistä nauttimalla mahdollisimman paljon nestettä ja pyrkimällä nukkumaan mahdollisimman matalalla. Samalla mahdollistamme elimistölle mahdollisimman hyvän palautumisen päivän rasituksista. Suunnitelmissamme on kantaa mukana vain välttämätön materiaali. Emme lähtökohtaisesti käytä telttaa, vaan turvaudumme ainoastaan kevyisiin bivisäkkeihin.

Raportoin hankkeen etenimisestä myöhemmin lisää. Ja yksityiskohtaisemmin. Saattaapa siitä olla mainintoja joissain muissakin medioissa. Edessä on joka tapauksessa ankarasti työtä ja kovaa harjoittelua.

Vuorikiipeilyyn liittyen suunnitteilla seuraavan kahden vuoden aikana on retkikunnat Aconcagualle (6962m/22,841ft) sekä Denalille (6194m/20.320ft). Etelä-Amerikan korkein huippu on tähtäimessä vuodenvaihteessa 2011 ja Pohjois-Amerikan korkein huippu todennäköisesti kesällä 2011. Elättelen vielä pieniä toiveita Denalin retkikunnasta kesälle 2010, mutta sen suhteen ollaan vielä varsin epävarmalla pohjalla. Deadline suunnittelun käynnistämiselle on marraskuun alku. Välipaloina tavoitteena on valloittaa Afrikan korkein huippu Kilimanjaro (5882m/19,298ft) ensi keväänä käytännössä heti kun jalan kunto sen mahdollistaa. Ja koska Euroopan korkeimman huipun sijainnista ei ole olemassa täydellistä yhteisymmärrystä, kutsuu Kaukaasia jossain vaiheessa Elbrusin (5642m/18,510ft) merkeissä.

Kaikki nämä reissut on tarkoitus suorittaa itsenäisesti ilman kaupallisen retkikunnan mukaan tuomia lisärasitteita. Denalilla tavoitteena on West Buttres -route ja Aconcagualla Polish Glacier -route. Jään itsekin odottelemaan tulevaa.

Talveen mahtunee myöskin varusteiden testaamista Lapissa. Ensimmäinen session osuu jo joulukuun alkuun ja Leville (kyllä), jonne tietenkin toivotaan kovaa pakkasta. Kyseessä on enemmänkin staattinen skenaario. Helmikuussa suuntana on Lemmenjoki ja siellä tarkoituksena on myös rasittaa itseään fyysisillä suoritteilla palelemisen lomassa. Näistäkin myöhemmin lisää.

Twilight - Houkutus

2009-10-24T12:00:00.004+01:00

Katsoin sitten emännän kanssa amerikkalaisen, vuonna 2008 tehdyn elokuvan, nimeltään Twilight. DVD -kotelon takakannessa toki varoitellaan elokuvan olevan suurin mahdollinen rakkaustarina sitten Titanicin, mutta tästäkin huolimatta kävin rohkeasti sohvalle, avasin Ben&Jerry jäätelöpurnukan (joka oli ostettu TURTOLAN CITYMARKETISTA ja oli kauttaaltaan kertaalleen sulanutta) ja ryhdyin ottamaan työvoitto amerikkalaisesta romanttisesti trilleristä (luonnehdinta myöskin DVD -kotelon takakannesta).

Tässä vaiheessa lienee syytä varoittaa kirjoitukseni paljastavan joitakin juonen käänteitä. Jos siis haluat säilyttää romanttisen trillausmahdollisuuden; katso ensin elokuva (itse suosittelen, että et katso) ja palaa tähän tekstiin vasta sen jälkeen.

Bella on amerikkalainen tyttö, jonka äiti hengaa baseballaajan kanssa ja jonka isä asuu pienessä kaupungissa toimien poliisina. Jotta kaikki olisi mahdollista, pitää Bella saada muuttamaan tuohon pieneen kaupunkiin ja menemään siellä uuteen kouluun. Näin myös tapahtuu äidin halutessa matkustella uuden miehensä mukana pelireissuilla. Tästä alkaa melkoinen kliseekokoelma, ja ennen kaikkea sen esittely.

Forksin pikkukaupungissa on kaikki hyvin. Siellä asuu kaiken rotuisia ihmisiä ja tulevat avoimen hyvin toimeen toistensa kanssa, jopa seurustelevat yli roturajojen. Kylän vampyyritkin ovat niin mukavia, että nautiskelevat ainoastaan eläinten verta. Ja toimivat siinä samalla aktiivisesti kaupungin eri toimialoilla. Kukaan ei tietenkään polta tupakkaa eikä juurikaan juo olutta. Bella on lisäksi kasvisyöjä ja hänen isänsä taas puolestaan jurottava lihansyöjä. Pienehkö kontrasti luotu siis tähänkin. Ja tietenkin kaiken keskellä paikkaillaan kadoksissa ollutta isä-tytär -suhdetta.

Koulussa kaikki ottavat Bellan sydämellisesti vastaan ja hän integroituu välittömästi kouluun ja saa tietenkin paljon kavereita. Erityisesti tyttöä kiinnostaa Edward, joka kohta paljastuukin vamppyyriksi. Tästä alkaa opettavainen tarina, josta käy ilmi, että hyvinkin erilaiset ihmiset voivat olla parisuhteessa ja olla onnellisia. Tässä vaiheessa esitellään sarjan pahikset, jotka tietenkin ovat periaatteessa "rumia" verrattuina muihin, hyvinkin täydellisiin, hahmoihin. Pahuus jää kuitenkin välittymättä katsojalla; vaikka epäilemättä se on ollut tarkoitus välittää. Bella paljastuu erittäin kovalle pahis-vamppyyrille ja tästä alkaa valtavan hieno kliimaksi, jonka aikana ollaan valmiita uhraamaan oma henki toisen puolesta (Bella), ylittämään omat rajansa toisen vuoksi (Edward) sekä toimimaan joukkona yhden puolesta (koko Cullenin perhe). Välillä käydään läpi ihmisen mielen pahoittamisen periaatteet (Bellan jättäessä isänsä).

Lopuksi pahis tietenkin lahdataan, Bella päättää jäädä isänsä luokse ja toinen pahis kyttää viimeisessä kohtauksessa Bellaa ja Edwardia. Ei liene epäselvää, että jatko-osalle pedattiin jo valmiiksi hyvin otolliset lähtökohdat.

En todellakaan kuulunut elokuvan kohderyhmään, mutta en silti voi käsittää
miten tyhminä kohderyhmään kuuluvia ihmisiä oikein pidetään. Houkutuksessa ei siis ollut
mitään houkuttavaa, kiinnostaavaa, romanttista tai jännittävää. Dialogit olivat kenties yhdet
heikoimmista mitä olen koskaan nähnyt. En siis hämmästele sitä, miksi elokuva on niin hyvin
menestynyt.. Vaivaa kun tämän eteen ei oltu yhtään nähty. Edwardin näyttelijä, jonka oletin
olevan hyvinkin karismaattinen, oli yhtä tylsä kuin koko elokuva.

Fightnight 28.11.2009, Helsinki

2009-10-19T11:55:00.004+01:00

Helsingissä järjestetään 28.11.2009 yksi Suomen kovatasoisimmista vapaaottelutaphtumista vielä ikinä. Shooto Finlandin ja Speed Promotionin yhteistyössä järjestämät iltamat pitävät sisällään tukun mielenkiintoisia ja jo paperilla kovatasoisia otteluita. Ennakkotiedoissa on vielä puutteita, eivätkä kaikki ottelijat ole vielä varmistuneet, mutta tästäkin huolimatta paikalle kannattaa lähteä jäähallia täyttämään sekä nauttimaan korkeatasoisesta vapaaotteluviihteestä.

Seuraavassa hieman ennakkospekulaatioita tällä hetkellä listalla olevista otteluista ja ottelijoista.

Illan ottelukortti:

-83kg
Sauli Heilimö (Fin) vs. Ross Pointon (U.K)

Sauli Heilimö on Euroopan johtavia brassi-jiujitsukoita ja lukkopainijoita. Mustavöinen Heilimö on myös pitkän linjan kamppailija. Heilimö pitää tällä hetkellä hallussaan painoluokkansa Shooto -organisaation EM -vyötä ja on otellut ko organisaation alaisuudessa myös Japanissa. Heilimön vahvuuden ovat ehdottomasti mattotyöskentelyssä ja mikäli hän saa Pointonin mattoon on ottelu nopeasti ohi. Pointonin vahvuudet piilevät aggressiivisessa pystyottelussa ja Saulin onkin syytä varoa Rossin nyrkkejä. Aggressiivinen ottelutyyli tarjonnee Saulille kuitenkin runsaasti alasvientipaikkoja ja näin ollen TUF 2 -finalisti joutuukin luovuttamaan ensimmäisessä.

Heilimö by SUB 1st RND

-70kg
Jani Lax (Swe) vs. Anton Kuivanen (Fin)

Ruotsalainen Jani Lax on kärsinyt uransa aikana kohtuullisen paljon erilaisista loukkaantumisista, jotka ovat vaikuttaneet myös häneen uraansa melko tavalla. Miehen kunto on itselleni pieni arvoitus, mutta pystyottelullaan ja riittävillä mattotaidollaan ruotsalainen lyöneen Suomen nousevan Anton Kuivasen keskeytyskuntoon viimeistään toisessa erässä. Kuivasen otteleminen saattaa olla pieni arvoitus, sillä joidenkin huhujen mukaan mies olisi loukannut kätensä edellisviikonlopun Fight Festival -ottelussaan. Ottelun lopputulosta on näistä lähtökohdista vähän vaikea arvailla, mutta uskon kuitenkin Laxin vievän voiton länsinaapuriin.

Lax by TKO 2dn RND

-83kg
Mikko Suvanto (Fin) vs Pappi Abedi (Swe)

Hyvässä nosteessa monellakin kamppailurintamalla oleva Mikko "Rehtori" suvanto saa vastaansa ruotsin Pappi Adebin. Adebin on taustaltaan judoka ja hän on menestynyt myös Ruotsin fittnes-skenessä. Ottelun kulku tullee olemaan pystypainotteinen, mutta Rehtorin rahkeet riittävät myös matossa, jonne varmasti päädytään jo ensimmäisen erän aikana. Suvannon mattotyöskentely riittänee Adebia vastaan, mutta Mikon on kyllä varottava alasvientejä ja alimmaiseksi jäämistä. Ottelu etenee aina hamaan päätökseen saakka, jonka jälkeen voittajaksi julistetaan tuomarien pisteillä Suvanto.

Suvanto by judges

+100kg
Jarno Nurminen (Fin) vs Blazev Sawinski (Swe)

Monipuolinen kamppailu-urheilija Jarno Nurminen on päässyt hyvään vauhtiin vapaaottelun puolella. Vahvalla pystyottelutaustalla taisteleva Nurminen omaa myös kohtuullisen hyvät mattotaidot. Sawinskin esityksiä en ole kovin moneen otteeseen nähnyt, mutta mies tyrmäsi Marko Patterin kertaalleen. Nurminen on kuitenkin täysin eri luokan vastustaja ja ruotsalaisen taidot eivät riitä millään tämän ottelun voittamiseen. Luvassa on tiukkaa pystynujakointi, joka lopulta päätyy mattoon, jossa Nurminen takoo voitin Sawinskista.

Nurminen by TKO 2nd RND

-91kg
Juha Saarinen (Fin) vs Thomas Valentin (Swe)

Juice tullee otteluun taktiikalla, jossa pystyottelua varotaan ja vastustaja viedään tonttiin ja lopetetaan siellä. Saarisen mattotaidot ovat Valentinille liikkaa ja naapurin mies joutuu antautumaan ensimmäisen erän aikana jalkalukkoon. Kyseiset lopetukset ovat kohtuulisen harvinaisia ammattilaisvapaaottelussa, mutta tällä kertaa Saarinen pääsee yllättämään Valentinin moisella.

Saarinen by SUB 1st RND

-91kg
Markus Halkosaari (Fin) vs Klas Åkersson (Swe)

Kertaalleen Shooton EM -vyöstä ottelemaan päässyt Markus "Maaku" Halkosaari janoaa uutta mahdollisuutta ja on siksi erittäin motivoitunut voittamaan Åkerssonin keinolla millä hyvänsä. Ottelu alkaa ankaralla pystytaistelulla, jonka päätteeksi Maaku vie Åkerssonin tonttiin ja takoo keskeytysvoiton viimeistään toisen erän aikana. Vaikka ratkaisu onkin ennakkoon hieman epätodennäköinen, niin tällä kertaa nyt vaan käy näin.

Halkosaari by TKO 2nd RND

+99kg ADCC Superfight
Janne-Pekka Pietiläinen (Fin) vs Tomasz Janiszewski (Swe)

Tampereen lukkopainijyrä Janne-Pekka Pietiläinen ottaa supertaistelun Euroopan kuninkuudesta ruotsalaista ADCC -veteraania Tomasz Janiszewskia vastaan. Tomasz ei ole mikään toissapäiväisen teeren poika, vaan on voittanut tänä vuonna ADCC:n Euroopan karsinnat ja sijoittunut ADCC -lopputurnauksessa sijoille 5-8. Kamppailusta tulee tasainen ja äärimmäisen staattinen, sillä Pietiläisen voimapaini perustuu pitkälti hyvin huolellisesti rakennettuun suunnitelmaan, jonka päätteeksi vastustaja huomaa joutuvansa ajautuvan tilanteeseen, johon ei halua. Pitkän taiston päätteeksi Pietiläisen käsi nostetaan ylös täyden ajan jälkeen.

Pietiläinen by points

Seuraavilla taistelijoilla ei vielä ole vastustajaa. Spekulaatiot päivitetään kunhan kortti valmistuu.

-65kg
Matteus Lähdesmäki (Fin)

Lahden oma poika Matteus Lähdesmäki on yksi Suomen lupaavimmista vapaaottelijoista. 16 -vuotiaana ensimmäisen ammattilaisottelunsa ottanut kamppailija omaa kohtuullisen meriittilista vaikka mukana tappioita onkin. Isoissakin kehissä otellut lahtelainen on äärimmäisen tekninen ja viihdyttävä ottelija. Painoluokkaansa nähden äärimmäisen vahvan Matteuksen pienenä heikkoutena on aika ajoin ollut bensatankin riittävyys. Tuo asia on varmastikin kunnossa nykyään. Juuri Shooton EM -tittelin voittanut Lähdesmäki tarjoaa viihdyttävän shown alusta loppuun, mikäli kehään nousee. Itse on välttämättä näe tarkoituksenmukaisena otella juuri voitetun EM -titteliottelun jälkeen "merkityksettömässä" kamppailussa. Ellei takana ole sitten jotain suurempia suunnitelmia.

-70kg
Timo-Juhani Hirvikangas (Fin)

Mattovelho Timo-Juhani Hirvikangas debytoi Finnfightissa ammattilaissäännöin käydyssä vapaaottelussa ja otti komean voiton. ADCC -lopputurnauksessa mies ei tällä kertaa edennyt ensimmäistä kierrosta pidemmälle, mutta todisti jo sitä ennen olevansa Euroopan johtaja lukkopainija sarjassaan. Mielenkiitoinen ottelu on tulossa vastustajasta huolimatta. Hirvikankaan mattotyöskenty on tylyä myös vapaaottelukehässä, joten vastustaja saa olla tarkkana mihin rakoon etenkin jalkojaan työntelee..

-76kg
David Bielkheden (Swe) vs Ville Räsänen (Fin)

Ruotsin Pride- ja UFC -veteraani David Bielkheden joutui palaamaan UFC -organisaatiosta kahden tappion rasittaman. Jostain syystä mies ei koskaan päässyt omalle tasolleen suuremmissa kehissä. Vastustajatkin ovat toki olleet kovia. BTT:n riveissä ottelevan miehen taidot ja asenne ovat kuitenkin maailmanluokkaa, joten odotettavissa on hieno kamppailu vastustajasta huolimatta.

Davidin vastusjaksi on valikoitunut MMA Imatraa edustava Ville Räsänen ja kamppailu käydään painoluokassa -76kg:a. Imatralainen on epäilemättä uransa kovimman haasteen edessä, sillä Bielkhedenillä on niin vahva kokemus ja rutiini, että Villellä on kädet ja jalat täynnä. On kuitenkin muistettava ettei Räsäsellä ole tässä ottelussa mitään hävittävää ja voittaessaan hän saa varsin vakuuttavan päänahan itselleen. Ottelu on miehelle jopa unelmatilaisuus. David on kuitenkin liian vahva ja taitava ja lopettaa ottelun ensimmäiseen erään.

Bielkheden by SUB/TKO 1st RND.

Jäämme odottelemaan kortin täydentymistä ja samalla maailmanluokan iltamia saapuvaksi Helsinkiin. Aion olla paikalla seuraamassa kunnon kähinöitä ja niin toivottavasti aikoo olla mahdollisin moni muukin.

Tapahtuman kotisivut:

http://www.fightnight.fi/

Porcupine Tree "The Incident"

2009-10-18T09:44:00.003+01:00

Koska Porcupine Tree on nykyään kaikkien mielestä niin loistava bändi, saattaa olla jopa turhaa arvottaa sen albumeja yhden ihmisen toimesta. Ihmisen joka on pitkän linjan PT -diggari ja ihmisen jonka hyllystä löytyy ja tulee löytymään yhtyeen koko tuotanto, toimesta. Päätin tällä kertaa tutustua etukäteen muihin albumista julkaistuihin arvioihin ja kirjoittaa omani vasta sen jälkeen. Samalla voin tarkastella kriitikkojen ja musiikinkuluttajien näkemyksiä Wilsonin joukkion viimeisimmistä tekemisistä.

www.imperiumi.net -sivusto on varsin asiantunteva ja usein kanssani hyvin samoilla linjoilla arvioissaan, sivusto on luonnehtinut "The Incident" -albumia mm. seuraavilla tavoilla:

"Useissa The Incidentin lyhyistä pätkistä olisi ainesta enempäänkin. Nyt kokonaisuus tuntuu hajanaiselta, kun hyvä säkeistö tai melodia osoittautuukin vain lyhyeksi välipalaksi, irralliseksi palaseksi, eikä saa koskaan riittävästi lihaa luidensa ympärille.

Pariin otteeseen The Incident sisältää kokeellisinta ja monimuotoisinta Porcupine Treetä pitkään, pitkään aikaan. Välillä yhtye flirttailee alkuaikojen Marillionin hengessä (Drawing The Line), välillä kuuntelija saa ihmetellä Ayreon-henkisiä kosketinvihlaisuja (The Séance), ja tarjoillaanpa hetkittäin jopa alkuaikojen Porcupine Tree -materiaalista tuttuja konemusiikkivaikutteitakin (The Incident -osa).

The Incident on erittäin kunnianhimoinen kappale, josta on näennäisesti helppo pitää - se on selkeästi tunnistettavaa, taatun laadukasta Porcupine Treetä, vaikkakin aiempaa vähämetallisempaa, alakuloisempaa ja monipuolisempaa. Mutta kun fanilasit riisuu silmiltä, 55-minuuttisessa kappaleessa on havaittavissa pöhöä ja ilmaa. Samainen "ilma" menisi aivan täydestä esimerkiksi lyhyemmän kappaleen väliosana, mutta näin massivisessa kappaleessa huomio herpaantuu helpommin ja muusta kappaleesta eroavat osiot hyppäävät silmille huomattavasti nopeammin. Kappaleeseen on ängetty liikaa hyvääkin tavaraa, moni minuutin-parin mittainen pätkä olisi helposti laajennettavissa kokonaiseksi kappaleeksi. Kokonaisuus kärsii, vaikka sävellykset itsessään olisivat loistavia, kun kappale säntäilee sinne tänne.

Pilkkopimeässä, kuulokkeilla kuunneltaessa The Incident tempaa kokonaisvaltaisesti mukaansa. Kappale vaatiikin aktiivista, intensiivistä kuuntelua. Pelkällä passiivisella taustakuuntelulla kappale tuntuu välillä vain poukkoilevalta äänimassalta.

Kokonaisuutena The Incident -levy tarjoaa kaikkien aikojen melankolisinta ja edellisjulkaisuja kevyempää Porcupine Treetä. Alakuloisuudesta huolimatta levy on selkeästi tunnistettavissa tutuksi Porcupine Treeksi, joskin materiaali on aiempaakin monisyisempää ja hankalampaa. The Incident -kappalejärkäle on selkeästi "taiteellinen ratkaisu", josta tosifanit pitävät aivan kympillä - mutta satunnaisempia tai kappaleorientoituneempia kuuntelijoita pamautetaan päin pläsiä Mount Everestin kokoisella äänimassalla.

Levylle tekisi mieli antaa täysi kymppi - ihan vain siksi, että kyseessä on Porcupine Tree. The Incident on kuitenkin todella raskasta kuunneltavaa, eivätkä aivan kaikki tämän 75-minuuttisen palapelin palaset sovi toisiinsa tai kokonaiskuvaan. Helpommin lähestyttävänä pakettina tismalleen samat sävellykset saisivat vielä pisteen enemmän, nyt raskassoutuisuus verottaa nautintoa.

Jos olet koskaan Porcupine Treestä digannut, The Incident on täysin takuuvarma nappiostos ja kestää viikkojen mittaista yhtäjaksoista kuuntelua. Taustamusiikiksi levyä ei kannata ostaa. Ja jos yhtye on vielä tuntematon, mutta melankolinen ja progressiivinen musiikki kuulostaa mielenkiintoiselta, yhtyeen edellinen albumi Fear Of A Blank Planet tai huomattavasti kevyempi mutta helpommin lähestyttävä Stupid Dream ovat varmasti otollisempia levyjä uudelle kuuntelijalle."

Suosikin paikalle kovasti kampeava Soundi, arvioi Porcupine Treen uutuutta seuraavin sanankääntein:

"Alussa on tyhjästä ilmestyvä tiesulku, vankka äänipanssari. Se toistuu pari kertaa, hetken päästä vielä uudestaan, yskäisten käyntiin sisäistä matkaa, kun ulkoinen tie ei kerran vie minnekään. Levyn kansi on mukaelma Hitchcockin Psykon kuuluisasta stillkuvasta, jossa säikky Norman Bates torjuu kädellään kammoa.

Steven Wilson on saanut idean välikohtauksen teemaan juututtuaan liikenneruuhkaan tiellä sattuneen onnettomuuden jäljessä. The Incident on Porcupine Treen kymmenes albumi ja ainakin bändin viime vuosien levyjä astetta haastavampi, hitaammin, jopa tahmeasti syvistä vesistään avautuva kokonaisuus. Lazarusin (joka yhdessä biisissä kiteytti taidokkaasti jotain, mitä etsiessään Coldplay turhautuu kokonaisessa tuotannossaan) kaltaista keidasta ei ole tarjolla.

Tarjolla on sen sijaan pelkistymistä. Edellisen Fear Of A Blank Planetin (2007) vastaisesti kunniavierailijoita ei ole mukana. Nelikko hoitaa kaiken itse, jälleen myös tuotannon.

The Incident koostuu 55-minuuttisesta nimiteoksesta, joka jakautuu 14 keskenään varsin epätasaiseen osaan. Sopan hämmennykseksi lisälevyltä löytyy neljä omaehtoista biisiä. Jo itse teemakokonaisuudenkin hahmotus on raskasta työtä. Wilson käyttää lyriikoissa uhkarohkeaa otetta: minämuotoista kokemusta, mutta eri ääniä, jotka kertovat eriasteisten välikohtausten jättämistä jäljistä – elämästä, joka ei palaa ennalleen.   

Mukana on myös Wilsonin omaa taustaa. Ilmeisin esimerkki on raidoista pisin ja kokonaisuuden keskellä ikään kuin uuden elämän aloittava Time Flies, jonka alussa nyt 41-vuotias Wilson puhelaulaa syntyneensä Sgt. Pepperin ja Are You Experiencedin vuonna. Trivialuettelon vaara on kiusallisen lähellä, mutta väistyy vaivihkaa taka-alalle kunnon nostalgisen popharhan tavoin.  

Silti The Incident lupaa enemmän kuin antaa. Osaset herättävät mielenkiinnon, mutta jäävät pikemminkin aihioiksi, harhailemaan suhteessa toisiinsa. Sillä, että vatsa ei täyty vaan menee sekaisin, on luonnollisesti myös oma tyhjentävä viehätyksensä."

Musiikkisivusto www.noise.fi toteaa seuraavaa:

"CMX:n scifi-eepos Talvikuningas kohahdutti jo ennen julkaisuaan. Tuolloin ilmassa leijaili skeptismiä ja huolia Yrjänän katoamisesta omaan persereikäänsä. Albumin tullessa ulos, ihmiset sijoittivat sen luonnolliseksi jatkoksi yhtyeen diskografiaa ilman sen kummempia mutinoita. Omalla 55-minuuttisella magnum opuksellaan, The Incidentillä, Porcupine Tree koettaa järkälemäisen 14 osaan jaetun teoksen rakentamista.

Kuten Talvikuningas, The Incidentin osat toimisivat yhtä hyvin kappaleina normaalilla teemalevyllä. Yhtä suurta, koherenttia teosta tästä ei jää mieleen ja miten jäisikään, kappaleet eivät kummemmin vaikuta toisiinsa. En tiedä, josko jättimäisen eepoksen markkinointi on järkevämpi ratkaisu kuin normaalin teemalevyn, mutta sisällön kontrasti luvattuun on ristiriitaista.

Toki The Incident kertoo tarinaa. Levyn nimikko-osa luo tilannekuvan kohtalokkaasta onnettomuuspaikasta. Time Flies maalaa kuvan ajan ja elämän vääjäämättömyyden ymmärtävästä miehestä. Samanmoisesti, jokainen osa kertoo jonkinlaisesta elämää muuttavasta tapahtumasta. Steven Wilsonin (laulu, kitara) sanoitukset sopivat kiemuroineen ja kielikuvineen hyvin levyn kunnianhimoiseen teemaan. Yllättävän useasti ensimmäisestä persoonasta lauletut osat saavat helpot loppusoinnutkin kuulostamaan toimivilta.

Wilsonin ääni myötäilee osien vaihteluita asiaankuuluvasti. Kertojan ja tilanteen vaihtuessa muuttuu myös laulun tunneskaala ja tyyli. Sanoituksien ja laulun suhde elävöittääkin levyä huomattavasti. Valitettavasti Wilson tyytyy pariin otteeseen puhelaulamaan sanoituksiaan, kadottaen osan tehostaan. Tästä huolimatta The Incident kuuluu niihin harvoihin albumeihin, jotka pistävät selailemaan kansilehtistä sanoituksien tarkemman syynin vuoksi.

Sanoituksien ja laulun luomat tilannekuvat saavat komean taustan itse musiikista. Eri osien skaala heijastuu musiikkiin monimuotoisuutena. The Incident kokoaa yhtyeen uran eri tyylisuuntaukset yhteen – albumilla voi kuulla alkuaikojen progeilevaa elektronista soundia myöhempien julkaisujen metallivivahteiden ohessa. The Incidentin itse tuottanut Wilson tuo instrumentit esiin juuri oikealla tavalla, kuten häneltä voi jo odottaakin.

Hittibiisejä tältä opukselta ei kannata odottaa, mutta kuuntelukertojen kasvaessa tiettyjen osien kauneus pääsee oikeuksiinsa. Esimerkiksi levyn päättävä I Drive the Hearse lukeutuu ehdottomasti Porcupine Treen parhaimmistoon. Albumin mukana julkaistu extra-CD neljän kappaleensa kanssa on myöskin positiivinen yllätys. The Incidentin ulkopuolelle jääneet kappaleet eivät ole mitään B-puolia vaan täysveristä Porcupine Treetä.

The Incidentistä ei ole helppo muodostaa kokonaisvaltaista mielipidettä. Albumia pitää sulatella ja tarkastella sen sisäistämiseksi. Päivän päätteeksi, oli se sitten kymmenen tai sadan kuuntelukerran jälkeen, The Incident kuitenkin palkitsee kuuntelijansa."

www.viihdeimperiumi.net kertoo seuraavaa:

Piikkisika pulassa

"Täydellisen Fear of Blank Planet -albumiin (2007) jälkeen oli paha lähteä odottamaan Porcupine Treelta rimanylityksiä. Eikä The Incident sellainen olekaan. Nyt nauretaan räkäisesti käsitteille ”kappalerakenne” ja ”kokonaisuus”. Se on kai sitä kokeellisuutta.

The Incident on tuplalevy, jonka ensimmäinen puoli koostuu yhdestä 14 osaan jaetusta osasesta. Toinen levy on parinkymmenen minuutin pläjäys pääteemaan sopimattomia progeiluja. Ensipyörityksellä levystä ei jää käteen mitään, myöhemmillä ärsyttää.

Levy on prototyyppi; koelaboratorio, jossa hulluinkin ideapahanen liimataan kiinni runkoon ennen lopullista poishiontaa. The Incident yrittää vakuuttaa sinisillä tunnelmillaan, mutta sössii sen juosten kuseskellen.

Nyt kun Steve Wilson on epäonnistunut kahdesti pitkien kokonaisuuksien säveltäjänä (edellisen kerran tänä vuonna julkaistulla soolollaan Insurgentes), sopisi toivoa, että mies kipparoisi pääbändinsä takaisin kurssiin."

Tässä tapauksessa siis 3/4 satunnaisista musiikkimedioista päätti hyväksyä Porcupine Treen uuden albumin. 1/4 puolestaan on sitä mieltä, että hypetys saa nyt riittää ja koska edellinen albumi tuli julistettua maailman parhaaksi alallaan, on nyt aika vaihtaa äänensävyä. Sillä, minkälaista musiikkia "The Incident" sisältää ei ole mitään merkitystä. Näin se vaan menee. Asian voi havainnoida myös siitä, kun valtavitamediat tuovat yhtyeen esille. Toimittajat ovat lukeneet jotain "vitun UG -makasiineja" ja siellä on hypetetty tätä ja tätä bändiä, joten pakkohan siitä on tehdä juttua. Ai, ne on myyneetkin vielä ihan komeesti, no hyvä, laitetaan kanteen.

"The Incident" on parasta Porcupine Treetä sitten "Stupid Dream" -albumin. Alkumainingeissa hullaannuin itsekin edelliseen levyyn, mutta kuuntelukertojen saatossa sen tehno on osittain kadonnut. Kokonaisuuden kannalta ei ole merkitystä sillä, onko "The Incident" massiivinen kappale vai tavallinen albumi. Se toimii molemmilla tavoilla erinomaisesti. Albumilla on runsaasti keveyttä, melankoliaa, raskautta ja oivallisia musiikillisia suorituskykynäyttöjä. Harrisoin rumpalointin on todellakin oikeuksissaan tällä levyllä. Samaa voi sanoa koko yhtyeestä. Vaikka bändi on viime vuosina noussut myös suuren yleisön tietoisuuteen, ei se ole suostunut alistumaan yleisönsä armoille. (ja tiedoksi, että minulle on aivan saatanan sama onko yhtye suosittu vai ei)

Steven Wilson on jälleen kerran onnistunut tavoitteessaan ja toimittanut albumillisen loistavaa musiikkia. Siitä sopii olla ylpeä. Oli sitten se hypessä trendikästä tai ei.

10/10

Mont Blanc ascent 2009, osa IV

2009-10-16T18:01:00.010+01:00

Laskuvarjojääkärikillan alppikurssi 17.7.-2.8.2009, Chamonix, Ranska

Koko retkueen päästyä takaisin laaksoon oli aika viritellä pienimuotoisia huiputusjuhlia. Varmuuden päätimme käydä hankkimassa pullollisen vuosikertaa. Valinta osui asiantuntijoiden johdolla Domppaan. Nautiskelimme juomaa kämppämme parvekkeella ja napostelimme samalla maksaa. Tämä tuote oli kuitenkin pakattu säilykerasiaan, joten mitenkään tuoreesta tuotteesta ei ollut kysymys. Yhtä kaikki, sekä juoma, että ruoka maistui erinomaisesti. Ja saattoipa olla niinkin, että piipahdimme kirkollakin ottamassa muutaman juoman. Ja hauskaa ainakin oli.

Seuraava päivä kului enimmäkseen toipuessa. Osa joukostamme suunnitteli pientä reissua Italian puolelle. Itse olin jo sopinut lähteväni kiipeämään Midille Cosmicin harjannetta. Tällä kertaa kävi vielä niin hyvin, että pääsin kiipeämään parhaan mahdollisen kaverin, eli Mikon, kanssa. Mukaan lähti toki muutakin porukkaa, mutta menimme osaltamme kahdestaan. Toipumispäivän jälkeen laittauduin kohtuullisen aikaisin nukkumaan, koska olimme kuitenkin lähdössä heti aamusta hissillä Midille. Tämä osaltaan siksi, että välttäisimme pahimmat ruuhkat hissillä ja reitillä.

Suunnitelma toimikin siinä mielessä hyvin, että saimme paikat haluamaamme kabiiniin ja pääsimme hyvissä ajoin liikenteeseen. Midin lumiharjanne on muuten uskomattoman hieno, sen pudotessa jyrkästi miltei kylään asti. Koska olimme liikkeellä kukon vasta laulettua, ei harjanne ollut vielä päässyt kovin pahasti pehmentymään, mutta tiettyä tarkkuutta oli silti syytä noudattaa. Ellei sitten erityisesti halunnut päästä harjoittelemaan no-kidding-self-arrestia.

Taitoimme matkaa verkkaisesti kohti harjanteen alaosaa. Samaan aikaan selvisi, että yhden kaverin liukastuminen oli johtanut kohtalokkaan näköiseen syöksyyn ja evakuointiin toisella puolella laaksoa. Koska kaikki oli kuitenkin hoidossa jatkoimme omaa reittiämme. Pahemmilta vahingoilta oltiin toisella puolella vältytty. Lähestyimme tasaisen vauhdin taktiikalla vanhaa Cosmicin majaa ja Mikko esitteli samalla ympärillä näkyviä huippuja ja reittejä. Keli oli jälleen kerran mitä mainioin ja sää todellakin suosi kiipeilijöitä. Samoin suosi reittivalinta, sillä Cosmicin harjanne tarjoaa helppoa ja ilmavaa alppikiipeilyä parhaimmillaan. Ainakin näin aloittelijalle. Korkeuskin antaa oman panoksensa touhuun, sillä reitti kulkee suunnilleen 3800 metrin korkeudessa.

Cosmicin vanhalta majalta lähdimme nousemaan kohti harjannetta ja jatkoimme matkaa näkymistä nauttien. Kiertelimme kohtuullisen kokoisia kivipaaseja oikealta ja vasemmalta. Laskeuduimme kerran köydellä parikymmentä metriä, jatkaaksemme jälleen kiipeämistä. Kylän puoleiselle reunalle päästyämme saimme nautiskella ilmavasta reitistä toden teolla, sillä seinä putoaa kivasti pari kilometria lähes suoraan alaspäin. Mikko vei kaksikkoamme tunnetulla varmuudella ja taidolla. Irrottipa herra itselleen palkinnoksi yhden camunkin syvältä halkeamasta matkan varrella.

Könytessämme kohti harjanteen korkeinta ja terävintä huippua, päidemme ilmestyessä kivien välistä näkyviin innostuivat terassilla kuvaamassa olleet turistit laukomaan otoksia kaksikostamme. Pakko oli seistä jalat ja selkä suorana. Viimeinen koitos oli varsin vaappuvien tikkaiden nousu kyseiselle terassille. Kenties koko reitin päräyttävin kohta.

Hienon reitin jälkeen kävimme porukalla nauttimassa pienet välipalat ja yhdet oluet Midin ravintelissa ja suuntasimme kulkumme sen jälkeen kohti kabiinia, jolla laskeuduimme takaisin laaksoon. Seuraava operaatio olikin loukkaantuneen toverimme siirtäminen leirintäalueelta kämppäämme ja sainkin illan mittaan rasvailla tuota beta -urokseksi muuttunutta alfa -urosta useamman kerran..

Koska reissumme oli eittämättä lähestymässä loppuaan oli aika viritellä pieniä muodollisia lähtöpeijaisia. Torstai tulisi olemaan toivoa täynnä.

Kuluttelin torstain mittaan viimeiset rahani erinäisiin ostoksiin. Jostain syystä vaimokkeeni on saanut viime aikoina lahjaksi kaikkea enemmän tai vähemmän retkeilyyn liittyvää tarviketta.. Tällä kertaa mukaan lähti Marmotin teltta. Päivän mittaan pakkailin tavaroitani ja kävin palauttamassa köysistöllämme lainassa olleet lumivarmisteet sekä muut rojut. Kaikki oli näin valmista illan juhlallisuuksia varten. Tarkoitukseen oli varattu runsas määrä pöytiä läheisestä ravitsemusliikkeestä.

Matkanjohtajamme muistivat illan aikana ansioituneita kiipijöitä, ja koska kaikki olivat enemmän tai vähemmän sellaisia, niin lähes jokaiselle ojennettiin enemmän tai vähemmän sarkastinen lahja illan aikana. Muistivatpa maailman kovinta kiipeilijää sellaisetkin hekilöt kuin Messner, Gustafsson, Maudit ja Myllys.

Ilta sujui rattoisissa ja rennoissa merkeissä. Saatoimme jopa intoutua esittämään kohtuullisen eroottisen poikatanssiesityksen. Siitä emme nyt kerro sen enempää. Ne jotka sen näkivät tykkäsivät, ja se siitä sitten. Ei muuta kuin unille ja valmistautumaan aikaiseen herätykseen ja karuakin karumpaan kotimatkaan.

Paluu sujui kuten tulokin. Bussinpenkkiä perseellä ankarasti kuluttuen. Laivalla oli vielä pienet jamit ja Turkuun saapui enemmän tai vähemmän hyytynyttä ja räjähtänyttä reissaajaa. Tiemme erkanivat tässä vaiheessa osa jäädessä Turkuun ja osan jatkaessa Helsingin kautta kohti uusia seikkailuja. Hienoakin hienompi kesä oli kääntymässä syksyksi ja arkinen aherrus alkamassa. Osa jatkoi itsensä hemmottelua jatkamalla Sveitsiin kiipeämään kohti uusia huippuja, nousemaan uusia seiniä ja tekemään uusia hienoja muistoja.

Taitoimme loppumatkan junalla Tampereelle, jossa purimme kyydistä viiden hengen tavarat laiturille. Tässä vaiheessa laiturilla oli myös eräs isä kahden poikansa kanssa. Pojat katselivat kummissan valtavaa tavaramääräämme ja isä totesi heille: "Noi pojat ei ole olleetkaan missään ihan pienellä kivellä." Hymy kasvoillamme jatkoimme kotia kohti.

Haluan vielä loppuun esittää kiitokset seuraaville tahoille:

Laskuvarjojääkärikilta - Hienosta työstä suomalaisen kiipeilykulttuurin vaalimisessa.
(Erityisesti Jukkis, Mikko ja Kossu)
Chamonix - Upeiden puitteiden tarjoamisesta.
Jari, Kalle ja Eetu - Hienosta köysistöstä, jonka kanssa oli kunnia saada kiivetä oikean Euroopan korkeimmalle huipulle.
Ja tietenkin kaikille mukana olleille kiipeilijöille; te teitte tästä reissusta sellaisen kun se oli, hienon ja unohtumattoman!

Seuraava on omistettu kaikille vuoden 2009 alppikurssilaisille, sekä kaikille niille joiden unelmat siintävät yhä uusien huippujen laella.

Summit

Sinä päivänä havahduin pieneen valonsäteeseen, en sellaiseen tavanomaiseen ja ohikiitävään. Silmäni juuttuneina nousevan kajastuksen lähteeseen hymyilin hiljaa ympärilläni leviävälle vuoristolle. Hakkuni nousi uuteen iskuun ja jalkani ottivat uusia askeleita ylöspäin. Ujosti katselin tuota valonsädettä, joka tuntui samaan aikaan loittonevan ja pysyvän paikallaan. Väsyneiden silmäluomieni välistä varovasti tähystin, uskaltamatta poistaa laseja silmiltäni.

Yhä ottivat jalkani uusia askeleita, silmäni sekoittivat huiput keskenään ja jatkoin lähes neuvottomana kiipeämistäni. Seinä edessäni kohosi jylhänä kohti taivaankantta. Vielä on voimaa varressani, kerroin itselleni, vielä on annettavaa tälle vuorelle ja vielä haluan kiivetä kohti tuota outoa valonsädettä. Elämäni matkalla en ollut montaa sellaista kohdannut. Jotain tiedän asiasta, tuumailin, ja hymy nousi suupieliini. Katsahdin ympärilleni, jonne vieno valonsäde oli jo levinnyt. Vaikka aika olikin jo luotani karannut, kiirettä en ymmärtänyt tuntea.

Kallio tuijotti kesyttäjäänsä julmasti, ilman antautumisen merkkiä. Lumi, kuin mieltään osoittaakseen, vyöryi toisaalla jylisten. Lannistumaton tahtoni johdatti jalkani aina uuteen askelmaan, polttavat reiteni ponnistivat ylöspäin. Hyytävän kylmyyden liittyessä vastusten joukkoon tuijotin takaisin vielä lujemmin ja tunsin voiman sisälläni. Mutta vieläkään en voinut tajuta, mistä tuo valonsäteen hehku luokseni tuli.

Näin jo viimeisen harjanteen, kivet sen reunalla, ja lumilipan yllä suuren tyhjyyden. Melkein jo perillä, ajattelin, ja pysähdyin. Katsoin uudelleen ympärilleni ja ymmärsin valonsäteen johdattaneen minut huipun luo. Vaan ei ilmaiseksi, tunnustin, sillä se koetteli voimiani ja käski antamaan kaiken. Kurotin käteni, ojensin sen kohti valoa ja tunsin lämpimän kosketuksen. Se oli onnistumisen kosketus, joka kättäni piteli ja lämmitti. Ehkä etsimäni olikin jo löytänyt minut, olin kulkenut matkan ja vasta nyt ymmärsin.

Polvistuin huipun lumiseen pintaan, kumartuessani tunsin lämmön nousevan rintaani. Nostin pääni ja raotin lasejani, edessäni mitä ihmeellisin näky. Mutta se pyysi minua kiirehtimään ja alkamaan laskeutua alaspäin. Vaikka tunsin käsivarret ympärilläni, hellästi sen otteessa leväten, tiesin joutuvani pian pois. Tunsin kylmyyden vaanivan ympärilläni tyhjyydessä ja voimieni hiipuvan. Pois on käännyttävä, vakuutin itselleni ja loin vielä viimeisen pitkän katseen tuohon tuntemattomaan. Nousin vihdoin jaloilleni ja aloitin pitkän paluuni takaisin.

Jos jotain jäikin matkani varrelle, jos jotain annoin itsestäni, paljon sain myös mukaani. Ei se ollut pelkkä kangastus, ei vieno kajastus vain; oli jotain enemmän - sen ymmärrän nyt.

Tampereella 16.10.2009

Miksu

Mont Blanc ascent 2009, osa III

2009-10-16T09:25:00.007+01:00

Laskuvarjojääkärikillan alppikurssi 17.7.-2.8.2009, Chamonix, Ranska

Päästyämme takaisin laakson, purimme tavaramme levälleen ja kämppä olikin tämän seurauksena kohtuullisen sekaisen näköinen. Itseämme rentoutimme käymällä ostoksilla sekä ruokailemalla hyvin. Saattoi olla niinkin, että nautimme myös muutaman lasillisen viiniä. Ja saattoipa olla jopa niinkin, että jatkotkin pidettiin vielä yön pikkutunneilla.

Lyhyen rentoutumissession päätteeksi alkoi ankara sääikkunan kyttääminen. Keliä odotellessamme pakkasimme tavaroitamme hyvään lähtövalmiuteen. Tavoitteena oli lähteä Tete Rousselle lauantaina aamusta ja yrittää huiputusta aikaisin sunnuntaina. Hetken pohdimme kiipeävämme aina Gouterille saakka lauantain aikana, mutta kohtuullinen määrä alasvyörynyttä kiveä muutti mielemme. Nousu Tete Rousselle sujui lentäen ja olimme alle kahdessa tunnissa pystyttämässä leiriä. Sääennusteiden mukaan sunnuntaiksi oli edelleen luvassa hyvää keliä, joten olimme luottavaisella mielellä ja nautiskelimme keskikesän auringonpaisteesta Tete Roussella.

Päätimme herätä 0130 ja lähteä liikkeelle noin kello 0200. Illalla laittauduimme nukkumaan hyvissä ajoin. Käytännössä tämä tarkoitti noin kello kymmentä. Uni tuli hyvin ja nopeammin kun kukaan uskoikaan heräsimme kellojen pärinään. Yöllä oli ollut kohtuullisesti pakkasta ja puimme järjestyksessä päällemme, haukkasimme puurot aamupalaksi ja laittauduimme valmiiksi lähtöä varten. Tässä vaiheessa rinteessa oli jo muutamia otsalamppuja, mutta mistään ruuhkasta ei kuitenkaan voida puhua. Pääsimme varsin hyvään rakoon.

Saavuttuamme Grand Couloirille päätin ottaa muutaman valokuvan. Samalla hetkellä alkoi kivivyöry, jota ei tietenkään voinut havaita muuta kuin äänen perusteella. Suojauduimme ja kuvaaminen sai jäädä odottamaan parempia aikoja. Eetu sai kiven nilkkaansa, mutta vammoitta kuitenkin selvisimme. Kirosimme ja totesimme, että kuluaari kannattaa sittenkin ylittää päivällä, tai ainakin valoisan aikaan, sillä kiviä tuli alas aivan samalla syklillä lämpötiloista tai olosuhteista riippumatta. Pimeällä homma oli siinä mielessä vaarallisempaa, että kiviä ei todellakaan nähnyt. Päätimme lähteä ylittämään ränniä ilman köyttä tai muitakaan varmistuksia. Lähdin ensimmäisenä. Etsin otsalampullani hetken aikaa linjaa, josta rännin yli pinkaisisin. Pahaksi onnekseni lamppuni ei näyttänyt aivan toiselle puolelle saakka.

Pinkaisin vauhtin hakku valmiina ja eteninkin kohtuullisen vauhdikkaasti aina rännin puoleenväliin saakka. Tässä vaiheessa huomasin alustan muuttuvan jäätyneeksi hiekaksi, johon edes rautojen piikit eivät meinanneet purra. Etenin hitaasti toiselle puolelle ja toivoin kaiken aikaa mielessäni, etteivät kivet päättäisi aloittaa vyöryään juuri sillä hetkellä. Onneksemme pääsimme kaikki kuluaarin yli ilman lisävyöryjä ja pystyimme näin jatkamaan kiipeämistämme. Perässämme tulleet kiipeilijät kertoivat ylittäneensä huomattavasti omaa linjaamme alempaa. Alusta oli ollut täydellinen ja ylitys sujui nopeasti. Näin.

Kiipeäminen Gouterille sujui ilman ongelmia ja saavuimme Gouterin päälle juuri kun aurinko heitteli ensimmäisiä säteitään. Näky oli uskomattoman kaunis. Pidimme pienen tauon ja nousimme ensimmäiselle lumiharjanteelle. Menimme köyteen ja aloimme pitkän taivalluksemme kohti Mont Blancin huippua. Sää ja olosuhteet olivat täydelliset. Päivästä olisi tuleva enemmän kuin otollinen huiputusta varten. Määrätietoisella askeleella lähdimme eteenpäin.

Matka sujui kohtuullisen hyvin ja pääsimme ilman ongelmia aina 4200 metriin saakka. Ongelmat tämän jälkeenkin olivat hyvin pieniä, mutta jostain syystä koko köysistömme oli kohtuullisen hengästynyt välillä 4200-4500 metriä. Puhuminen tai juominen liikkeessä edellytti aina 30-60 sekunnin tauon pitoa suoritteen jälkeen.

Päätimme pitää suumme kiinni ja juomaletkut tupessa ja taapersimme kohti huippua. 4500 metrin jälkeen kulku jostain syystä helpottui ja loppunousu huipulle sujui kevyesti. Matkalla emme kohdanneet pahempia ruuhkia ja sää oli mitä mainioin. Otimme rennosti emmekä kiirehtineet huipulle. Huipun jo siintäessä koimme kenties hienoimman hetken koko nousun aikana; tiesimme kaikki pääsevämme hyvävoimaisina huipulle!

Pääsimme huipulle noin kello 1100 aikaan. Kuten tavallista, huipulla tuuli, mutta tuuli oli sen verran mieto, että se ei aiheuttanut suurempia viluväreitä tai muitakaan puistatuksia. Vietimme huipulla noin puoli tuntia jonka käytimme maisemien ihailuun sekä kuvaamiseen.

Pian tämän jälkeen lähdimme laskeutumaan kohti Tete Roussea. Laskeutuminen sujui joutuisasti ja pian olimme viettämässä ruokataukoa Vallotin majan kupeessa. Jatkoimme köydessä aina viimeiselle lumirinteelle saakka. Tässä vaiheessa siirryimme alppityylin laskeutumiseen ja tulimme viimeisen lumirinteen alas persmäkeä. Huomioimme toki matkalla olleet leveät ja syvät railot. En suosittele persmäkeä kenellekään jolle reitti ei ole ennalta tuttu. Tarina voi muutoin päättyä kohtuullisen synkästi.

Päästyämme Gouterin majalle, pidimme pienen tauon ja lähdimme viimeiselle etapille kohti Tete Roussea. Laskeutuminen sujui tapahtumaköyhästi aina "Death Gullyyn" saakka. Pohdimme ylitystä hetken ja päädyimme ylittämään kuluaarin pareittain pitkässä köydessä jonka varmistimme vaijeriin. Käytännössä ylitimme yksitellen siten, että kaksi tähysti kiviä ja antoi mahdollisen vyöryn sattuessa väistämisohjeita. Pääsimme kaikki yli ilman osumia. Jarin ylittäessä kivet päättivät kuitenkin lähteä liikkeelle ja hyvän valvonnan ansiosta onnettomuuksilta vältyttiin. Laskeuduimme pienen adrenaliinikuohun vallitessa perusleiriimme. Hetki oli hieno.

Päätimme onnistuneen nousun kunniaksi ottamassa yhdet Mont Blanc oluet majalla ja siirryimme nauttimaan niitä majan takapihalle. Tuota hetkeä ei kovin moni muu hetki voita. Istuimme seuraamassa ilta-auringon laskua horisonttiin, siemailimme olutta ja nautimme huiputuspäivän tuntemuksista. Olo oli täydellinen.

Nukkumaan pääsimme hyvissä ajoin. Tarkoituksenamme oli lähteä aamupäivällä laskeutumaan laaksoon ja pakata sitä ennen leiri kokonaisuudessaan. Näin myös teimme.

Laskeutumisen Nid d'Aiglelle sujui erityisen vauhdikkaasti ja pian olimmekin jo laaksossa. Itse otin pienen spurtin ja ehdin kuin ehdinkin ensimmäiseen junaan. Kossu, Mikko ja Jukkis olivat samassa kyydissä ja alas päästyämme vetäisimme kunnon mätön; täytetyt patongit sekä tölkilliset olutta. Eikä sitten muuta kun kohti kämppää. Siellä kamat kuivumaan ja mies suihkuun sekä puhtaiden vaatteiden vaihtoon. Edessä olisi pienimuotoiset huiputusjuhlat ja niihin toki pitäisi valmistautua asiaankuuluvalla tavalla. Loppureissusta lisää seuraavassa osassa IV.

The Black Crowes "Before The Frost..."

2009-10-15T09:02:00.003+01:00

Vuonna 1984 alkunsa saanut The Black Crowes on tehnyt mittavan pituisen ja menestyksekkään uran. Kahdeksanteen studiolevyynsä ennättyänyt amerikkalaisbändi on myynyt maailmanlaajuisesti yli 20 miljoonaa levyä. Se äänestettiin Rolling Stones -lehdessä jo vuonna 1990 parhaaksi uudeksi amerikkalaiseksi yhtyeeksi. Bändissä on jäseniä riittänyt vuosien saatossa, mutta yhä edelleen Chris ja Rich Robinson ovat yhtyeen kantava voima. Karheaa blues- tai hard rockia soittava yhtye onnistuu uusimmallaan "Before The Frost..." pitkästä aikaa erinomaisesti.

Alkuaikojen albumit "Shake Your Money Maker" ja "The Southern Harmony And Musical Companion" ylsivät moninkertaiseen platinamyyntiin ja jälkimmäinen jopa Billboard listan kärkeen saakka vuonna 1992. Onnistuin itse pääsemään tähän kyytiin jo heti alkmetreillä ja levysoittimessa pyörivät bändin albumit kohtuullisen tiheään. Vuosien saatossa The Black Crowes painui kuitenkin unholan yöhön, joskin onnistui aina välillä näyttämään valoa pimeyteen satunnaisten kertauskuunteluiden muodossa. Ja nyt vuonna 2009, yhtye iskee jälleen.

"Before The Frost.." on varmaakin varmempaa Black Crowesia. Kaikki tutut elementit ovat kohdallaan ja yhtyeen musiikillinen koskettavuus sai minut jälleen kerran levyostoksille. Hipahtavien eteläntunnelmien luojana bändi on ylitse muiden. Tiukasti yhteen soittava ja asialleen omistautunut jyrä kulkee tasapainoisesti koko albumin mitan. Tunnelman luojana Chris Robinsonin ääni on omiaan tähän musiikkiin. Ja koska yhtye on onnnistunut pysymään kasassa kaikki nämä vuodet ja myllerrykset, ei ole ihme, että musiikista huokuu rentoa itsevarmuutta ja se kolahtaa voimakkaasti mielihyväkeskukseen. Tästä on varisparven hyvä jatkaa liitoaan.

9/10

Mustach "S/T"

2009-10-13T17:14:00.003+01:00

Perkeleen ruotsalaiset; tekevät hyvää musiikkia sellaista tahtia etten edes perässä pysy. Lännestä ponnistava Mustach on vain yksi esimerkki naapuriemme laajasta ja tasokkaasta, metallisemmasta, musiikkiskenestä. Edellisen albuminsa "Lastest Version Of The Thruth" hitillä "Double Nature" suurempaan tietoisuuten noussut yhtye on kärsinyt miehistönvaihdoksista, menettäen yhden kitaristin ja viimeisimpänä rumpalinsa. Paikkaaja on kuitenkin aina löytynyt, eikä musiikista ole ollut kuultavissa pienintäkään tason notkahdusta.

Nimetön uutuus iskee palleasta ilmat pihalle ja Ralf Gyllenhammarin ääni vetää edelleenkin kivekset rusetille. Intron jälkeen paahdetaan menemään kunnes viimeisen kappaleen päättävä outro (joka on toisinto introsta) antaa päättyessään luvan huokaista. Ensimmäinen kuuntelukerta ei välttämättä avaa levyä riittävästi, sillä siitä puuttuu ylivoimainen ykkösmagneetti. Kuten usein, niin tälläkin kertaa, kuuntelijan kerryttäessä kuuntelukertojaan, aukeavat levyn salat täydellisesti. Tasapainoinen, mutta ei tasapaksu, albumi on sitä itseään alusta loppuun. Jälleen kerran huomaa ihmettelevänsä levyn loppumista. Ja sen jälkeen on luonnollisesti saatava lisää. Parasta Mustachia pitkään aikaan.

9/10

Mustach Suomessa kiertueella loppuvuodesta 2009. Tsekkaa ajankohdat ja paikat netistä, ja jos et tiedä miten, niin KVG.

Alice In Chains "Black Gives Way To Blue"

2009-10-13T16:55:00.004+01:00

Tuokion mittaisen levytyksellisen hiljaiselon viettäneen Alice In Chainsin uutukaisen ilmestyminen sinällään ei herättänyt allekirjoittaneessa mitään erityisiä tunteita tai ostohaluja. Layne Staleyn edesmeneminen vuonna 2002 merkitsi itselleni niin konkreettisesti yhden aikakauden päättymistä, että en voinut edes kuvitella kuuntelevani uutta AIC:ta erittäin leveä hymy kasvoillani.

Vuonna 1987 alkunsa saanut yhtye oli alkuajoistaan lähtien synkkä ja raskas. Sen kappaleet kuulostivat enemmän kuin ahdistavilta ja epätoivoisilta. Ja samaan aikaan upeilta. Niiden koukuttava vaikutus oli omaa luokkaansa ja Layne Staleyn vokalisointi maalasi kokemuksen täydelliseksi. Näin musiikin kuuluukiin vaikuttaa ja näin sen kuuluu toimia. Kaikki päättyi kuitenkin hyvin nopeasti, sillä yhtyeen tie nousi pystyyn jo kolmen albumin jälkeen. Keskimääräistä selvästi pahemmista ahdistuksista ja huumeongelmasta kärsinyt Staley oli jo tuohon aikaan niin pihalla, ettei kyennyt hoitamaan edes omia lauluosuuksiaan. Cantrell paikkasi hienosti.

Vuonna 2005 uudella laulajalla varustettu yhtye suoritti rutiininomaisen comeback -kiertueen, mutta en ollut edelleenkään millään tasolla kiinnostunut yhtyeen edesottamuksista. Kaikki vaikutti lähinnä muistojen mustaamiselta rahan vuoksi.

"Black Gives Way To Blue" on upea albumi. En tiedä nouseeko "BGWTB" jopa vuoden parhaan levyn korokkeelle, mutta hyvin korkealla ollaan joka tapauksessa. Ensimmäisistä sävelistä ja soundeista lähtien on selvää kuka yhtyeen todellisena moottorina on aina toiminut. Jerry Cantrell on luonut jälleen kerran hienon kokonaisuuden. William DuWall hoitaa tonttinsa mallikkaasti. Hän ei yritä olla mitään muuta kuin oma itsensä ja se riittää. Layne Staleylle omistettu albumin nimiraita summaa hienosti yhden vaiheen yhtyeen elämänkaaresta. Cantrellin lauluharmoniat luovat tunnelman juuri sellaiseksi kun se AIC:n levyllä pitääkin olla. Ahdistavan synkäksi. Olen kuitenkin aistivinani pieniä toivon pilkahduksia; aivan kuten albumin nimikin saattaa antaa ymmärtää. Sininen on joka tapauksessa surullinen ja alakuloinen väri ja sen mukainen on myös Alice In Chains vuonna 2009.

10/10

Enter Shikari "Common Dreads"

2009-10-06T15:11:00.000+01:00

Vuoden erikoisimmasta positiivisesta yllätyksestä vastasi helposti brittiläinen Enter Shikari. Päätöntä metallia tahkoavan yhtyeen uusin tuotos "Common Dreads" kaahaa laidasta laitaa sellaisella vauhdilla, ettei kuulijaparka ehdi missään vaiheessa edes miettiä mihin genreen tai kategoriaan bändin musiikki yleensäkään voisi mahtua. Yhtyeen laulajan enon veneen mukaan nimetty yhtye tulee muuten esiintymään marraskuussa Suomeen, toimien samalla The Prodigyn lämppärinä.

Debyyttinsä jälkeen Enter Shikari hilasi itsensä Briteissä vähitellen kultakantaan ja nousipa debyytti jossain vaiheessa jopa Brittilistan ykköseksi. Tämä oli syksy syy yhtyeen ensimmäiseksi aiotun Suomen keikan peruuntumiseen.

"Common Dreads" on samaan aikaan helposti lähestyttävä, että tajunnanräjäyttävä paketti. Sen tyylilajit vaihtelevat trancesta hardcoreen. Mutkia ei turhaan vedetä suoriksi vaan ne kierrellään ja mielellään vielä vähän pidemmän kautta. Yhtye onnistuu kuitenkin pitämään musiikkinsa kasassa ja säilyttämään punaisen langan albumin alusta loppuun saakka; ja kuulostamatta kertaakaan tekotaiteelliselta tai yliyrittävältä! Bändi on ujuttanut levylleen runsaasti myös puhdasta laulua ja jopa kauniita melodioita. Kertosäkeet menevät monesti päähän kuin metrin halko ja pian saa huomata tuon metrin halon pyörivän villiä ympärää päänsä sisällä. Siinä määrin orkesterin pojat palettiaan sekoittavat heti luvan saatuaan.

Jos jossain yhtyeessä on potentiaalia laajentaa metallin kenttää uusiin ulottuvuuksiin, niin Enter Shikarissa sitä on enemmän kuin missään muussa tällä hetkellä tuntemassani yhtyeessä. Jos pidät jostain muusta kuin helposta musiikista, niin Enter Shikari on oiva tutustumisen kohde juuri sinulle.

10/10

The Poodles "Clash Of The Elements"

2009-10-05T19:56:00.004+01:00

Ruotsalaisen, klassisen heavyn, ammatiyhtyeen uusin albumi pyyhkii pöytää kilpailijoillaan tullen-mennen. "Clash Of The Elements" onnistuu olemaan lähes täydellinen albumi. Levyyn tutustuttaessa on kuitenkin hyvä muistaa, että tällä kertaa kyseessä ei ole mikään ekstreme-erkkien tai erikoisuus-eetujen kategoria. The Poodles tekee yksinkertaisista elementeistä hienoa musiikkia joka saa välittömästi hyvälle tuulelle.

Tutustuin yhtyeeseen ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten, kun edellisen albumin "Metal Will Stand Tall" sulosoinnut kantautuivat sattumalta korviini. En ollut täysin tietoinen siitä, että olisin saattanut tunnistaa bändin jo aikaisemmin, mikäli olisin vain sattunut seuraamaan Ruotsin Euroviisukarsintoja hivenen tarkemmin. Albumi soikin iPodissa melkoisessa tehosoitossa ja nimiraita muodostui jopa jonkin asteiseksi vuorikiipeilyn soundtrackiksi. Niin monta vuorikiipeilykirjaa sen tahdissa ehdin lukemaan, että.

Uusin albumi jyrää aavistuksen maltillisemmin. Se jos joku luottaa perusasioihin. Soitto kulkee, sävellykset ovat erinomaisia ja Jakob Samuelin hieno ääni sopii tähän musiikkin vallan perkeleen komeasti. Tulen suorastaan liikuttuneeksi, sillä niin hienoja melodioita ja laulusuorituksia levy pitää sisällään. Tämä albumi kuuluu ehdottomasti jokaisen Hard Rockin ystäväksi itseään väittävän ihmisen levyhyllyyn. Ja jos tämä ei saa hymyä suupieliin, niin sitten ei saa mikään. Ohan se varma!

10/10

In loving memory of Grandma

2009-09-03T16:01:00.003+01:00

Eternally

"I've been blessed by god
Yet I feel forsaken
All to me was given
Now it's finally taken
I rest my case
I'm at the end
This last embrace
I will surrender
I'll give my self
myself to you

Here at the end
It all begins
This sweet embrace
I feel that eternity is near
I'll give my self
myself to you
Eternally"

Hyvää alkanutta matkaa mummu; muistelemme sinua täällä.

Mont Blanc ascent 2009, osa II

2009-08-22T09:58:00.004+01:00

Laskuvarjojääkärikillan alppikurssi 17.7.-2.8.2009, Chamonix, Ranska

Alkuhämmennyksien, muutaman oluen ja yhden nukutun yön jälkeen pakkasimme tavarat ja painuimme kohti korkeuksia. Tällä kertaa tavoitteena oli ainoastaan totuttaa elimistöä ohuempaan ilmaan. Lähes koko kööri oli liikkeellä samoilla ajatuksilla. Huomasimme myös monien muiden suuntaavan kohti Tete Roussen jäätikköä, sillä siinä määrin paikallisliikenteen bussiin oli ihmisiä kertynyt. Onnistuimme kuitenkin änkemään itsemme täyteen bussiin ja matkasimme kohti Les Houchesia ja sieltä edelleen Bellevuen junaseman kautta Nid d'Aiglelle.

Päästyämme, ensin kabiinilla ja sitten junalla Nid d'Aigelle, aloitimme vaelluksemme kohti määränpäätämme Tete Roussen jäätikköä. Reitti kulki yllättäen ylämäkeen melkoisen kivikon läpi ja matkalla kohtasimme monia kanssakiipijöitä sekä itseämme huomattavasti paremmin liikkuvia eläimiä. Hätäisimmät olivat aloittaneet reittinsä niin kovalla sykkeellä, että ensimmäinen kyltti, jossa kohtuullisen selkeästi lukee Tete Rousse, jäi huomaamatta.. Matka kulki tämän osaston osalta hivenen pidemmän kautta. Oma nousumme sujui kohtuullisen mukavasti, vaikkaki aikaa kului lopussa melko reilusti. 3000 metrin jälkeen pystyi havaitsemaan vallitsevan hapen osapaineen olevan huomattavasti totuttua pienempi. Tämä aiheutta ajoittaista hengästymistä.. Vinkkinä voin kertoa, että sauvat ovat oiva apuväline kivikkoa noustessa. Itse en tosin moisia sortunut käyttämään. Enkä sorru.

Alkuillasta pääsimme jäätikölle ja aloitimme toiminnan valtaamalla itsellemme telttapaikan. Lunta alueella ei ollut juuri nimeksikään ja lapioimmekin sitä teltan alle oikein urakalla. Toinen vaihtoehto olisi tietenkin ollut rakentaa tyylikäs kivilattia, mutta tällä kertaa päädyimme lumisempaan vaihtoehtoon. Vointimme oli pääosin kohdallaan, mutta Kalle kärsi kohtuullisen ankarista jalkakrampeista. Pienen tankkaamisen ja huilaamisen jälkeen myös nämä oireet jäivät historiaan. Samaan aikaan maailman vahvimman kiipeilijän Markun retkue suunnitteli hyökkäävänsä huipun kimppuun jo seuraavana aamuna. Hanke kuitenkin kariutui myöhemmin olosuhteiden karuuteen jossain 4000 metrin tietämillä.

Ensimmäinen suunnitelmamme oli akklimatisoitua Tete Roussella neljä päivää ja lähteä sitten takaisin laaksoon huilaamaan päiväksi tai pariksi. Olosuhteiden oltua erittäin epävakaat, muutimme suunnitelmaamme ainakin kymmenen kertaa; olihan tarkoituksemme kuitenkin kiivetä huipuelle kolmen huipun reittiä. Köysistöt pähkäilivät ruokansa riittävyyttä ja ilmassa oli muutenkin hötkyilyn makua. Onneksi emme lopulta lähteneet ahnehtimaan, vaan otimme aikamme.

Suunnitelmien muuttamisen ohella ehdimme pelaamaan ihan vähän korttia, lukemaan, syömään ja käpistelemään kiipeilytarvikkeita. Saimme todistaa myös yhden kaasukeittimen räjähdyksen aivan telttamme vieressä. Onneksi vahingoilta kuitenkin säästyttiin. Suurta hämmästystä herätti myös Garnd Couluarin ylittäminen, sillä ihmiset kulkivat tiiviissä jonossa rännin yli. Seurasimme toimituksia mielenkiinnolla ja olimme varmoja siitä, että kohta sattuu turisti-Juhoja ja -Jaanoja leukaan. Jossain vaiheessa oleskeluamme kävi selväksi, että teltassa asuminen tulee pidemmän päälle käymään jännittäväksi, joten päätimme lopulta lähteä takaisin laaksoon torstaina. Ja mielellään ennen luvattua ukkosmyrskyä... Ennakkotietoihin perustuen vietimme keskiviikon viimeiset valoisat tunnit kivimuureja teltan ympärille rakentaen. Onneksi näimme vaivan sillä...

Torstai koitti erittäin myrskyisän yön päätteeksi. Useat teltat hajosivat ja osa lensi taivaan tuuliin, mutta onneksemme Helsport pysyi pystyssä. 140km/h:n voimalla, tai nopeudella, puhaltanut tuuli koetteli ankarasti jokaista majoitetta. Aamulla havaitsimme muutamien narujen katkeilleen ja teltan kaarien muuttaneen hivenen luonnollista muotoaan. Koko yön aikana nukuin kenties neljä minuuttia. Junan lailla kouhkaava tuuli varoitti itsestään etukäteen ja heti perään telttakangas painautui naamaa vasten kyseisen junan ajaessa teltan yli. Tätä jatkui läpi koko yön.

Ennen paluutamme jätimme vielä ruokaa, kaasua, keittimen ja teltan Tetelle odottamaan jälleennäkemistä. Ajatuksenamme oli kulkea koko traverse tai huonoimmassa tilanteessa mennä Gouterin kautta huipulle. Molemmissa tapauksissa käyttäisimme varastoamme, eikä sitä tarvitsisi erikseen lähteä hakemaan. Matka alas laaksoon sujui ankaran tuulen puhaltaessa ja saimme olla tarkkana ettemme olisi paiskautuneet sen mukana laaksoon suunniteltua nopeammin. Kaikki sujui kuitenkin hyvin ja saimme patikoida miltei laaksoon saakka, sillä kovista odotuksista huolimatta juna ei kulkenut kyseisenä päivänä. Bellevuelta pääsimme kuitenkin jatkamaan hissillä alas, joten ihan perille saakka ei tarvinnut tällä kertaa kävellä. Maisemien hienouden perusteella harkitsin tätäkin vaihtoehto kohtuullisen pitkään, mutta päädyin lopulta apuvoimien käyttöön.

Jónsi & Alex "Riceboy Sleeps"

2009-08-13T20:22:00.003+01:00

Koko syksyn hienoimmasta yllätyksestä on ehdottomasti vastunnut Sigur Rosin Jón Þór Birgisson yhdessä Alex Somersin kanssa. Sivuprojektissaan miehet palaavat etäisesti Sigur Rosin hienon debyyttilevyn tunnelmiin. Toisintoa ei silti ole luvassa, sillä "Riceboy Sleeps" on Sigur Rosia huomattavasti vähäeleisempää, ja jos mahdollista, vieläkin kauniimpaa musiikkia. Siitä voisi yhtä hyvin puhua visuaalisena taiteena, sillä niin vahvasti musiikkinsa luo mielikuvia. Vielä vahvemmin se luo melankolisen kauniita tunnelmia. Ambientit tunnelmat suorastaan leijailevat ilmassa kappaleiden soidessa. Ja vaikka voisi helposti kuvitella albumin musiikin soveltuvan unimusiikiksi, ei se voimakkuutensa ja kiehtovuutensa takia sitä kuitenkaan ole. Kaiuttimista purkautuvat huokauksenomaiset melodiat ja kaiut pakottavat keskittymään ja maalailemaan oman pään sisäisen maailman ääriä.

Jos jossain yhteydessä on julkaistu syksyn tunnelmiin paremmin sopivaa musiikkia, joka on niin lähellä luonnollisuutta ja luontoa sekä täydellistä harmoniaa kuin "Riceboy Sleeps" on, niin haluaisin todellakin kuulla sitä. Tämän musiikin voimalla lahjattomampikin osaa tehdä elämänsä visuaalisen taideteoksen.

11/10

Riverside "Anno Domini High Definition"

2009-08-13T20:13:00.002+01:00

Puolalaisen Riversiden albumit ovat tähän mennessä herättäneet voimakkaita posiitiivisia väreitä aina ilmestyttyään levyhyllyyni. Jostain syystä olin kuitenkin menettänyt uskoni yhtyeen uusimpaan albumiin jo ennen sen kuuntelemista. Lukuisat arvostelut lähestulkoon lyttäsivät koko tuotoksen. Huomattuani albumin lojuvan levykaupan hyllyssä, en kuitenkaan voinut jättää sitä ostamatta. Ja mitä sainkaan huomata..

Neljännellä albumillaan yhtye kuulostaa edelleenkin entistä isommalta ja se myös soundaa aikaisempaa selvemmin. Monet ovat arvostelleet yhtyettä siitä, että se on hylännyt entisen herkän ja hauraan ilmaisunsa. "Anno Domini High Definition" ei kuitenkaan jätä moitteelle juuri sijaa. Vaikka aikaisempien levytysten herkkä ja jopa huojuva tunnelma ei toistu aikaisemman kaltaisena, on yhtye löytänyt ilmaisuunsa uutta ulottuvuutta ja samalla onnistunut säilyttämään tunnistettavuutensa. Raskaammat elementit istuvat luontevasti yhtyeen musiikkiin ja Mariusz Dudan herkkä vokalisointi luo sopivaa dynamiikkaa. Tutut melodiat ja harmonia on tallella. Riverside on jälleen kerran luonut albumillisen hienoa musiikkia.

9/10

Mont Blanc ascent 2009, osa I

2009-08-12T18:54:00.011+01:00

Laskuvarjojääkärikillan alppikurssi 17.7.-2.8.2009, Chamonix, Ranska

Heinäkuu oli hädin tuskin ehtinyt puoleen, kun jo koitti aika pakata tavarat uudelleen ja kääntää katseet kohti Mont Blancia. Jos oli ensin odotettu Kebnen keikkaa, niin nyt sitä vasta odottettiinkin tätä tulevaa reissua. Pitkin kevättä jatkunut kamahomoilu olisi kenties saava kirkkaimman kruununsa. Tavoitteenahan oli kantaa mahdollisimman paljon kaikkea kiipeilykamaa oikean Euroopan korkeimmalle huipulle. Sitä ennen oli kuitenkin tärkeää käydä tapaamassa rakasta Ahvenanmaan kauniilla kesäsaarella. Uhrasin tähän kaikkiaan neljä päivää.

Aikaisemmin matkaan lähetetyt tavarat kiisivät kuvaa vauhtia kohti Långnesin satamaa ja samoin tein itsekin. Oli aikainen lauantai-aamu ja bussiksikin kutsuttu taksi kuljetti minua ja välttämättömyystavaroitani kohti omaa lähtöpistettäni. Yöllinen laivaan astuminen oli maaginen kokemus; pimeyden keskeltä ilmestyi valtava alus. Henkilökunta ohjasi minut ystävällisesti alukseen ja ojensi hyttiavaimen kouraan. Nopea tavaroiden dumppaus hyttiin ja kohti yökerhoa. Täysin vastoin kaikkia odotuksia paheiden pesästä löytyi kohtuullisen runsas määrä kanssamatkaajia. Vietimmekin miellyttävän ja osin tapahtumarikkaan yön. Aamulla väsymyksen lisäksi painoi hienoinen krapula. Kaikki edellytykset hienolle bussimatkalle olivat siis olemassa. Ja jos Kebnen reissulla tuli bussitiimaa, niin nyt sitä vasta tulisikin..

Allekirjoittaen kokiessa unia, valveunia, horrosta jamuita epämääräisiä olotiloja, vaihtuivat maat reitin varrella kuin osat Suomi-filmissä. Tunti tunnin perään eteenpäin. Ja aina neljän tunnin jälkeen tokkurainen jaloittelutauko. Jossain välissä ehdimme kuitenkin tekemään paljon erilaisia solmuja. Ja lukemaan. Kaikkea mahdollista aiheeseen liittyvää tai liittymätöntä kirjallisuutta ja artikkeleja. Ja kun oikein kauan tekee tätä kaikkea, niin lopulta pääse perille. Ensimmäisten vuorenhuippujen piirtyessä etäiseen horisonttiin työntyivät monet nenät ikkunalaseihin ja sormet osoittelivat samoihin suuntiin kun mihin nenät näyttivät. Vihdoinkin.

Chamonixiin pääseminen ei vielä ollut lopullinen voitto, sillä jouduimme tovin aikaa etsimään leirintäaluetta, joka suostuisi majoittamaan porukkamme. Sen löydyttyä pystytimme teltat ja heti perään kävimme tarkastamassa kylän tärkeimmät kohteet. Pistäydyimme infossa ja kiipeily-infossa. Kävimme myös syömässä jotain erittäin ranskalaista ruokaa. Pastaa. Tai no, eivät kaikki välttämättä käyneet syömässä pastaa. Saatoimme suorittaa myös viimehetken kamahomoilua sekä ruokavarantojen täydennystä, sillä olisimme lähtevät Tete Roussen jäätikölle jo seuraavana päivänä. Illan mittaan tuli pistäydyttyä muutamassa ravintelissa ja sitä kautta oli mukava mennä nukkumaan seuraavaa aamua ja lähtöä odotellessa.

Ja olipa taas mukava köllähtää telttaan nukkumaan. Pienehkö kuumuus vaivasi ensimmäisinä hetkinä ja makuupussi oli luonnollisesti melko turha kapistus. Sää Chamonixissa oli varsin helteinen...

Matti Ristinen - Jumalan kosto huonon viihteen ystäville

2009-08-09T19:53:00.001+01:00

Matti Ristisen jumalainen tulkinta alla olevasta tekstistä jätti kaikki niin sanattomiksi, että siihen on turha lisätä mitään. Hieno mies.

Aleksis Kivi "Pohjatuuli"

Syyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli

Vuorten harjanteilta huminalla kiitää,

Pilvivuorii harmait’ alas kiiritellen

Summan Pimentolan maasta. Hurja leikki

Onpi taivaan kannen alla: sumutornit

Siellä nousee, kaatuu, koska taistelevat

Sotasankarit ja hirveet louhikäärmeet.

Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu;

Lempeen koivun seppele, tuo kellastunut,

Alas riistotaan ja lehdet sinkoilevat

Ympär’ avaruutta, koska myrskyt riehuu,

Kosket kuohuvina jyskyy, paimensavu

Niitun kantoisella kummull’ levotonna

Tuonne tänne kiertelee, ja kurkiliuta,

Niinkuin lumiaura, sineyttä kyntää,

Kiirehtien päivän maihin helteisihin. –

Ulos kohti pohjaa nuorukainen lähtee

Temmellykseen myrskyjen, ja sydämmensä

Urheasti sykkyy, ylös rinta kohoo,

Hengittäen ilman viileätä virtaa,

Veden väljän aaltoa kuin hauki nielee,

Koska paahtehesta pataman hän pääsee.

Uljaasti hän astuu, kultanummen povi

Alla kumahtelee; ylös kunnahalle

Käypi vastavirrassa hän pohjatuulen.

Ja hän seisoo viimein kunnaan kiirehellä,

Josta katse kauvas Pohjolahan ehtii;

Näkeväsi luulet tarinojen mailman,

Siintävät siell’ Lapin sammaleiset vuoret.

Jalon kartanon myös näät ja halaviston

Juhlallisen, tuulessa mi kumartelee;

Neito nuori, ihana kuin kevät-aamu,

Väikkyilevi halaviston hämärässä,

Ruusu kauniin kartanon tän kukastossa.

Kenpä poimasee tän ruusun? Kelle suotiin

Onni häntä kiinnittämään povehensa?

Nuorukainen, joka kunnahalla seisoo

Pohjatuulessa, hän neidon lemmen voitti.

Heidän sieluns’ yhdessä käy lakkaamatta

Sekä laaksoiss’ että vuotehella pilvein

Iankaikkisuuden sinitanterelle.

Kaunis ruusu halavien hyminässä

Päänsä uneksien alas kallistavi,

Unissansa hymyilee, ja nuorukainen

Pohjatuuless’ kultanummen kunnahalla

Ylös päänsä nostaa; kirkkaast’ otsa loistaa;

Lemmen hourauksessa hän lausuilevi:

»Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli,

Riehu vapaast’ ympär’ poskieni tulta,

Puhaltaen kultain kotokartanosta.

Hänen nä’in, hämärässä yrttitarhan

Korkeen halaviston suojass’ astelee hän

Ylkää muistellen, ja kultakiharansa

Loiskeilevat tuiman tuulen siipein alla.

Riehu vapaast’ ympär’ poskieni tulta,

Puhaltaen kultain kotokartanosta».

10/10